Essenillekin Kihlman kirjoittaa (23/1) siitä, että hänen oli vaikea päästä läheiseen tuttavuuteen ihmisten kanssa, mutta lisää samalla, että se kuitenkin kävisi päinsä, jos häntä kohdeltaisiin sydämellisesti. Mutta juuri sydämellisyyttä hän kaipasi schwabilaisissa. He tarkoittivat kyllä hyvää, mutta eivät tulleet sitä osoittaneeksi toiminnassa. Ainoastaan 4-5 kertaa häntä oli kutsuttu kotoisille illallisille. "Sekä Ranskassa että Englannissa sanotaan kristittyjen olevan vieraanvaraisempia." Hän siis ei ollut oikein tyytyväinen stuttgartilaisiin. "He ovat niinkuin kaupunkilaisten on tapana olla." Poikkeuksia oli sentään olemassa: "Professori Kurr, lääkärini, on kerta kaikkiaan lausunut minut tervetulleeksi iltahetkinä. Itse hän on 'gläubiger' (uskovainen), eikä minulla ole syytä epäillä hänen kristinuskonsa todenperäisyyttä. Hänen rouvansa on oikein sydämestä kristitty, ja hän on minulle erittäin rakas, syystä että hän vilpittömällä osanotolla on kysynyt minulta tietoja vaimovainajastani ja pikku Hannasta. Hän vuodatti kyyneleitä, kun kerroin Angelikan kuolemasta. Semmoiset ihmiset, jotka mielellään tahtovat tietoja maastani, oloistamme, minusta itsestäni ja omaisistani, voittavat pian ystävyyteni. Ajattelen: heissä on rakkautta, siis on heissä uskoakin. Ne taasen, jotka välittävät vain itsestään ja omista oloistaan, jäävät minulle vieraiksi. On niinkuin ei minulla olisi tilaa heidän majatalossaan. — Toinen poikkeus on eräs asessori Römer, ehdottomasti kristillinen mies. Hän on sitä paitsi enemmän luterilainen mieleltään kuin täällä on tavallista. 'Lutherisch' on nimittäin täällä melkein lahkolaisnimitys, jolla tarkotetaan jotakin yksipuolista, itsepäisesti oikeauskoista kiinnipitämistä kirjaimesta; Luteruksen kirjoja ei paljon lueta. — Reihlenillä seurustelen myöskin; siellä on nuorisoa, 2 minunikäistä poikaa ja 2 vähän nuorempaa tytärtä. Sielläkään en voi oikein kotiutua. Erittäin ukossa, mutta myöskin pojissa, ilmenee jonkunlainen riippumattomuuden tunto — he ovat hyvin rikkaita eikä heidän tarvitse kursailla kenenkään edessä. Oi, miten vaarallinen onkaan rikkaus! Emännästä pidän enimmin, ja tyttäret ovat äidin tyttösiä. Mutta en ole täysin sopusoinnussa heidänkään kanssaan, vaikka en epäile heidän jumalanpelkonsa suoruutta. He ovat niinkuin perheen muutkin jäsenet Micheliaaneja [Teosofinen lahkokunta, jonka nimitys on johdettu sen perustajan Joh. Michael Hahnin (1758-1819) nimestä.] s.o. he uskovat kaikkien kappaleiden palauttamiseen ('Wiederbringung aller Dinge'): kaikki ihmiset tulevat autuaiksi, sillä helvetin rangaistukset eivät ole ijankaikkisia. Tämä vakaumus on ainakin 40,000:llä Württembergin kristityllä. Niin mielellään kuin sydämeni tahtoisikin uskoa, että Jumala ei ole luonut miljoonia ihmisiä ikuiseen kadotukseen, en kuitenkaan uskalla noudattaa tätä taipumusta, niin kauan kun en Jumalan sanasta ole tullut vakuutetuksi siitä. Ijäinen, selittävät he, on sama kuin pitkä aika, ja mainitsevat todistukseksi, että Vanhan Testamentin mukaan Jumala useasta juutalaisesta uhrimenosta lausui: se on teillä oleva ijäisenä tapana. He puhuvat useammista ijäisyyksistä: yksi ijäisyys on heidän tietäen 49,000 vuotta. En tiedä missä se on kirjoitettu. Kun Antikristus tulee, on heidän tietääkseen pako tapahtuva Venäjälle (syystä että venäläisessä vaakunassa on kotka) y.m. lapsellisuuksia, mikä todistaa, että he uskovat yhtä ja toista sen vuoksi, että tahtovat uskoa sitä. Mutta sillä tiellä voidaan helposti menettää totuus."
Noin viikkoa ennen tätä kirjettä oli Kihlman (15/1) lähettänyt toisen kirjeen Essenille, joka näyttää kadonneen. Viittauksista sen sisällykseen näkyy, että hän siinä oli ystävilleen ehdottanut, että heidän tulisi toimeenpanna pappeinkokouksia. Entiset pappeinkokoukset latinaisine väittelyineen olivat menettäneet merkityksensä, "mutta pienet kokoukset kontrahdittain eli läänittäin olisivat, oikein järjestettyinä, ainakin nykyään sangen tarkoituksenmukaisia. Eihän niistä saisi liikoja odottaa; hengellistä elämää saadaan ainoastaan elämän lähteestä. Mutta ne herättäisivät halua opintoihin, mikä meille suomalaisille olisi kovin tarpeen, syystä että tulemme papeiksi melkein ilman teologisia tietoja". — Kihlmanin mielestä oli pappien sivistys maassamme mitä suurimmassa määrässä laiminlyöty. Württembergissä luettiin 14:nnesta v:sta neljä vuotta filologiaa, historiaa y.m., mitä meillä opittiin lukiossa. Nämä neljä vuotta oleskeltiin luostarissa niitä on uskonpuhdistuksen ajoilta tätä varten säilytetty. Sitten tultiin yliopistoon, jossa taasen neljä vuotta luettiin teologiaa. Silloin katsottiin kurssi suoritetuksi, mutta useat jatkoivat vielä n.s. repetentteinä jonkun vuoden opintojaan. Tietoihin nähden sikäläinen pappi oli meikäläisen teologian tohtorin veroinen, siellä käytettiin neljä vuotta siihen, mihin meillä neljä kuukautta. Arvatenkin oli meillä tarkoitettu, että papit jälestäpäin jatkaisivat opintojaan, mutta tiettyä oli, että useimmat heittivät kirjansa "kaivoon" — ajatellen, että tiesivät mitä heiltä voitiin vaatia. — Tietysti olisi pappeinkokouksista muutakin hyötyä, kun niissä vaihdettaisiin mielipiteitä ja kokemuksia, ja kaiketikin merkitsisi niiden aikaansaanti askelta pois erillisyydestä. Tällä Kihlman ei kuitenkaan tarkoittanut mitään maailmanmukaisuutta. Hän oli ulkomailla tavannut vilpittömiä kristittyjä, jotka pysyivät erillään kotiseutunsa erikoista (partikularister), ja semmoisia oli varmaan Suomessakin olemassa. Jopa saattoi hän mainitakin senlaisia, esim. [kkh. ap. Joh. Ant.] Nordgrenin Porissa, joka oli ollut kirjeenvaihdossa Ternströmin kanssa eikä voinut sopia hedbergiläisten kanssa ja [kpl. Gustav] Polvianderin Janakkalassa, joka ihastuksissaan oli lähettänyt Ternströmille Ingmanin julkaisun Hedbergin opista. — —
* * * * *
Kihlmanin aikomus oli ollut viipyä tammi- ja helmikuun Stuttgartissa, olla maaliskuun Erlangenissa, jossa Franz Delitzsch ja Gottfried Thomasius edustivat luterilaisuutta ja jostapäin hän myöskin voisi tutustua Joh. Konr. Wilh. Loheen, Wachereriin y.m., jotka paraikaa puuhasivat vanhan luterilaisen suunnan perustamista, huhtikuulla käydä Baselissa ja Sveitsissä sekä toukoja kesäkuulla suunnata matkansa pohjoiseen Heidelbergin, Hallen, Wittenbergin ja Berlinin kautta — niin hän joulukuulla kirjoitti Ingmanille, mainiten myöskin ehkä keväällä tekevänsä matkan Palestinaan — mutta tammikuulla hän muutti suunnitelmansa. Syynä siihen oli toiselta puolen se, että hän niinkuin tiedämme ei oikein viihtynyt Stuttgartissa, toiselta puolen, että erään Tübingenin professorin maine houkutteli häntä sinne. Hän päättää näet kirjeensä Essenille seuraavin sanoin: "Olen matkapuuhissa; huomenna k:lo 7 lähden Tübingeniin. Tarkoitukseni on kuunnella professori Beckiä, antipietististä teologia, joka koettaa kehittää kristillistä dogmatiikkaa ei rationalistiselta eikä tunnustukselliselta, vaan puhtaasti raamatulliselta kannalta. Hän kuuluu olevan erinomainen mies. Hän on pietistisen yhdistyselämän ja hemmottelevan evankelisen kristinuskon vihollinen." Kuka se oli, joka sai Kihlmanin mielen kiintymään Beckiin, jää sanomatta; se olisi kuitenkin ollut hauska tietää, sillä Stuttgartissa Beckillä yleensä ei ollut suosijoita. Ehkä se oli kohta mainittava Lämmert.
Tammikuun 24 p:nä Kihlman siis, pastori Riegerin seurassa, matkusti Stuttgartista. Lähin määräpaikka ei kuitenkaan ollut Tübingen, vaan Weilin pappila, minne kirkkoherra Aug. Lämmert tutustuttuaan Kihlmaniin Stuttgartissa-käynnillä oli kutsunut hänet. Lämmert, viidettäkymmentä käyvä, mutta näöltään nuorempi mies, muistutti monessa kohden Blumhardtia. Hänkin oli hyvä saarnaaja ja myöskin ruumiillisten tautien parantaja, vaikkei sentään Blumhardtin jäljittelijä eikä edes oppilas. "Ei voi näitä miehiä arvostella", Kihlman kirjoittaa Essenille, "muutamien päivien seurustelun nojalla; sanon vain, miten he ovat minuun vaikuttaneet. Blumhardtista en oikein pitänyt. Kenties olin vähän peloissani sen johdosta, että toht. De Valenti oli, puhuessaan siitä, miten Blumhardt karkotti pahoja henkiä, sanonut tämän langenneen saatanan paulaan niinkuin lintu pyydystäjän ansaan. En kuitenkaan antanut näille sanoille suurta arvoa, koska usealta taholta kuulin, että De Valenti kauan oli tahtonut mestaroida kaikkia ja vihdoin ylpeydestä tullut mielipuoleksi. Mutta Blumhardt on suuren herätyksen jälkeen saanut hyvin runsaasti kuulijoita ja sairaita luokseen, ja hänen maineensa on levinnyt kauas ulkomaillekin. Semmoinen menestys on vaarallinen heikolle ihmiselle, ja minusta hän olikin jo vähän pilalla. Hän nauroi niille, jotka luulivat hänen tulevan ylpeäksi. Olin sentähden niin vapaa, että sanoin, ettei se ehkä kuitenkaan ollut niin mahdotonta. En myöskään oikein pitänyt hänen saarnata vastaan. Hän oli niin mahdikas tekstiin nähden, niinkuin ei sillä olisi ollut mitään sanottavaa hänelle. Minä pidän siitä syvästä kunnioituksesta Jumalan sanaa kohtaan, joka saa saarnaajankin asettumaan opetuslapseksi. — Lämmert sitä vastoin oli minusta nöyryyden perikuva. Koko hänen olennostaan loisti jotain, joka muistutti Jumalaa. Hänen hiljainen, suruissa puhdistettu, uskossa luottavainen henkensä levitti hänen avonaisille, kalpeille kasvoilleen rauhallisen tyyneyden. Kuolema oli häneltä vienyt kaksi rakasta uhria: hänen morsiamensa ja hänen puolisonsa. Mahdollista on, että tämä viimeinen seikka puolestaan teki, että tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, vaikkei se häikäise minua. Samoin kuin Blumhardt on Lämmertkin parantanut monta. Kuitenkaan hän ei halveksi luonnollisia keinoja: yrttejä, joita hän usein itse kokoilee." (Jäljestä päin hän kirjeessä Tübingeniin neuvoi Kihlmania ottamaan kaksi kertaa päivässä veitsenkärjellisen hunajaan sekotettua, hienoksi jauhennettua norsunluuta.)
Koska käynti Lämmertillä näyttää jättäneen Kihlmaniin tavallista syvemmän vaikutuksen, annamme tässä tilan hänen kertomuksensa jatkolle: "Päivällisiksi tuli edelleen eräs naapuripappi sekä kaksi repetenttiä (jotain sentapaista kuin meidän dosentit), Ege ja Klett, Tübingenistä. Ege on minun ikäiseni, ehkä vähän vanhempi. Hän on suuriarvoinen mies: vakavuus, yksinkertaisuus, arvokkaisuus, miehekäs kypsyys tekevät hänet esimiesten, toverien ja ylioppilasten kunnioituksen esineeksi. Klettillä ei ole Egen vakavuutta eikä ylemmyyttä, mutta hän on kuitenkin sydämellinen, suoramielinen ja nöyrä nuorukainen. Nämä olivat kokoontuneet viettämään yhdessä iloista iltapäivää. Haluat kenties tietää mitä silloin tehtiin? Kun oli syöty ja kahvia juotu, asetuimme pöydän ympäri keskustelemaan aineesta, joka oli määrätty kokouksesta sopiessa, nimittäin 'uhrin merkityksestä'. Ensin veisasimme muutamia värsyjä, jonka jälkeen Lämmert piti lyhyen rukouksen. Sitte käsiteltiin kysymystä: koetettiin aluksi päästä selville uhreista ennen Moosesta (Abelin, Noakin, Abrahamin), sen jälkeen Mooseksen ja viimein Kristuksen aikuisista. Kaikki tapahtui ilman muodollisuuksia, tupakoitiin, ja kukin lausui vapaasti mitä ajatteli. Keskustelun jälkeen juteltiin erinäisistä aineista. Illemmalla yhdyttiin jälleen yhteiseen (polvi)rukoukseen. Sitten veisasimme useita virsiä, pakinoimme, nautimme olutta, viiniä, hedelmiä. K:lo 10:een asti oltiin yhdessä. Silloin repetentit palasivat Tübingeniin, mutta Rieger ja minä jäimme yöksi. — Päivä oli ihana, ja minusta on esikuvaksi otettavaa, että veljellisessä yhdessäolossa erityinen aine tehdään keskustelun pohjaksi." — Tästä johtuu Kihlman vielä kerran siihen, mitä hän ennen oli kirjoittanut pappeinkokouksista. Silloin hän oli pitänyt esikuvanaan Stuttgartissa näkemiään pappien konferensseja. Nyt hänestä ne ja niitten mukaan ehdottamansa kokoukset olivat liian juhlallisia, ja katsoi hän Lämmertin luona käytettyä tapaa paremmaksi. Jos niin Suomessakin meneteltäisiin, ei pappien yhdessä ollen päivä kuluisi turhaan jutteluun, vaan jäisi siitä jokin muisto, joku parannuksen siemen sydämeen. Eikä mikään estäisi aikaa myöten kehittämästä ja laajentamasta kokousten ohjelmaa.
Seuraavana päivänä Lämmert saarnasi "raamatullisesti, yksinkertaisesti ja vaatimattomasti". I.p:llä Rieger matkusti kotia, mutta Kihlman jäi vielä Lämmertille. Tämä oli kutsuttu sairaan tytön luokse, joka oli "kääntynyt olematta sentään herännyt". "Hän [tyttö] ei tiennyt mitään synneistä, ja jos häntä voitiinkin vakuuttaa niistä, niin ei hän voinut suuresti tuskaantua niiden johdosta. Niin pian kun hän oli rukoillut Jumalalta anteeksi, oli hän iloinen ja tyytyväinen. Hän oli siis aivan kuin lapsi, vaikka oli jo 16-vuotias. Lämmert tunsi hänet ennestään ja oli tutkinut häntä, jonka tähden minä voin olla mukana. Hän seurasi kokonaan heidän käsikirjaansa ja antoi sairaalle synninpäästön ja Herran ehtoollisen. Sen jälkeen hän piti lyhyen kehotuspuheen sukulaisille vallan kristillisessä hengessä. Koko sairaanluonakäynti oli niin yksinkertainen, sydämellinen ja liikuttava, että luottamukseni Lämmertiin yhä vahvistui. — Istuimme sitten yhdessä. Lämmert kertoi asemastaan seurakunnan opettajana. Siellä oli kaikenlaisia puolueita, mutta kun hän ei kuulunut yhteenkään, ei mikään puolue häntä hyväksynyt. Jokainen toivoi, että hän liittyisi heidän riveihinsä, silloin olisi ollut hyvin. Mutta kun hän ei voinut niin tehdä, pitivät he itseänsä ymmärtäväisempinä. Kirkossa käytiin, mutta ei oppiakseen jotain, vaan järjestyksen vuoksi. Jos hän saarnasi parannusta, ajattelivat micheliaanit, että hän oli oleva heidän miehensä; jos hän saarnasi uskoa, toivoivat pregitseriaanit hänen saaneen valon. Mutta kun hän ei heittäytynyt kenenkään syliin, sanoen: Te olette oikeassa, te olette oikeita kristityitä, niin arveltiin hänen jääneen puolitiehen eikä häneen luotettu. Hän ei siis voinut vaikuttaa puolueisiin ja tuskin muihinkaan. Ainakaan ei näkynyt paljon hedelmiä. Hänen ecclesiolansa muodosti 4 kisälliä, jotka olivat lähemmin liittyneet häneen. Ja kuitenkin hän oli kärsivällinen. Totta kyllä hän ei voinut riemuiten julistaa sanaa, mutta hän tiesi, ettei se sittenkään ollut turhaa, vaikka ihmisistä siltä näytti. Hän oli tyytyväinen ja alistuvainen ja erosi siinä kohden Blumhardtista, joka aikoi erota virastaan perustaakseen sielunsairaita varten laitoksen, missä voisi vaikuttaa suurisuuntaisesti." Kihlman ajatteli kotoisia oloja ja arveli, että "mekin, jos vaellamme totuudessa, saamme kokea samaa, jos esim. Lapualle tulisi rehellinen ja tunnollinen mies, niin pelkään, että hänellä 'isissä' olisi pahimmat vastustajansa, jos hän ei alistuisi heidän allensa." — Sen jälkeen kun Kihlman oli Tranåsista lähtenyt, hän ei ollut voinut kenenkään kanssa puhua niin luottavaisesti. "Älä sen vuoksi ihmettele, että käytin tilaisuutta keventääkseni raskautettua sydäntäni!" — "K:lo 9 illalla tulivat hänen kisällinsä hänen luokseen saadakseen opetusta Uuden Testamentin johdannossa, jota myöskin annettiin sangen sopivalla tavalla. — Minulla oli siis jälleen ollut siunauksellinen päivä." —
VII.
ULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).
Tübingenissä; paluumatka.