Alfred sanoo itsestään, että hän luonnostaan oli hidas, jopa laiska. Laiska hän ei kuitenkaan ollut tavallisessa merkityksessä, päinvastoin oli hän erittäin ahkera lukemaan; mutta hän oli — mikäli päätettävissä on, isäänsä tullen — hidasverinen. Luontainen vitkallisuus esti häntä tekemästä pikaisia päätöksiä, reippaasti toimimasta, vaikka hän toiselta puolen — äidin tapaan — lujatahtoisesti harrasti päämääräänsä, kun se oli hänelle selvinnyt. Hän oli älykäs mietiskelijä, joka puolelta ja toiselta tarkasteli omia asioitaan ja muittenkin niin malttavasti ja järkeilevästi, että saattoi muistutuksillaan ja päätelmillään loukata toisia, jotka olivat taipuvaisemmat noudattamaan tunteitaan. Kun lisäksi tuli varhain kehittynyt velvollisuudentunto ja — ehkä osaksi heikonlaisesta terveydestä johtuva — vakavuus, on luultavaa, että hän monesti näytti vanhamaiselta ikäisekseen. Luontaisesta sulkeutuneisuudestaan hän avautui ainoastaan uskotun ystävän seurassa, mutta kuuluu hän sentään joskus useammankin kesken olleen iloinen, niinkuin pojan sopii, ja hupaisa. Vilkaspuheinen hän ei ollut, mutta hänen sattuvissa, usein ivallisissa huomautuksissaan ilmeni luontainen kyky tarkata ihmisten heikkoja ja naurettavia puolia. Sisarensa ja tämän ystävättärien seurassa ja tanssikoulussakin Alfred tottui seurustelemaan naisten kanssa, ja kerrotaan hänen koulupoikana yhteen aikaan osottaneen taipumusta oikeaan kavaljeerimaisuuteen: hän oli tarkoin huolehtinut pukunsa siisteydestä ja mielellään käherryttänyt tukkansa. Sitä vastoin hänessä ei — äly kun alusta aikain oli voitolla ruumiilliseen verraten — huomattu taipumusta urheiluun. Isästä tiedetään, että hän oli luonnonystävä ja m.m. huvitettu kalastamisesta — nuorempana sitä varten joskus käyden Isossakyrössäkin, mutta vanhempana säännöllisesti Molnträskillä, jonka rannalla hänellä oli pieni viljelysmaa ja tupa ("Stugan vid träsket"); syksyisin hän siellä pyydysteli lintuja ansoilla. Oliko Alfredilla ollenkaan halua semmoiseen taikka yleensä ulkoilmaelämään, on epäiltävää, sillä jos niin olisi ollut laita, olisi hän kai edes ohimennen kirjeissään viitannut siihen, maininnut sitä kaipaavansa. Kaikesta päättäen oli Alfredissa jo lapsena ja poikana nähtävissä se mietiskelijä, se henkisiä ja hengellisiä tähtäävä etsijä, joksi hän yhä enemmän oli kehittyvä. — Mitä hän poikana luki koulukirjojensa rinnalla, siitä on olemassa vain seuraava muistotieto. Kotitalon puutarhassa kasvoi omenapuita, ja niistä oli yksi niin iso, että Alfred saattoi kyyristyen istua sen oksilla. Vanhana hän oli kertonut siinä lukeneensa Robinson Crusoen, Envallsonin (ranskalaisen alkuteoksen mukaan laatiman) komedian Slotterölet eller Kronfogdarne sekä Fryxellin kertomuksia.

Alfred matkusti höyrylaivalla Uleåborg, joka rakennettuna Oulussa ja varustettuna Tukholmasta tuodulla koneella kesällä 1839 kapteeni Kaarle Rambergin johdolla oli alkanut säännöllisiä kulkuja läntisten rannikkokaupunkien välillä. Edistys entiseen verraten oli suuri, vaikka ei kiirettä pidettykään. Niin esim. Bergön edustalla iltapäivällä viivyttiin useita tunteja, joina matkustajat kävivät maissa. Sitte jatkettiin eteläänpäin. Alfredilla oli makuusija lunastettuna peräsalongissa, mutta kun hän, tapansa mukaan, myöhään yritti menemään levolle, ei hän enää tavannut pienintäkään sopukkaa vapaana, vaan hänet neuvottiin etusalonkiin. Siellä taas oli niin kuuma, että hän pian palasi kannelle. Oli yö ja jotenkin pimeä, eikä muita matkustajia näkynyt. Vähän aikaa hengitettyään raitista ilmaa, hän äkkiä kuuli pelottavan huudon: "auttakaa! auttakaa!" Ensi hetkessä hän ei tiedä, mistä huuto kuuluu keskellä aavaa merta. Muutamat ravintolanpalvelijattaret, jotka myöskin olivat vilvottelemassa kannella, selittävät asian. On näkynyt kuin kari tai kivi laivan edessä, ennenkuin ennätetään ilmottaa perämiehelle, huomataan, että se onkin vene, jossa on neljä henkeä ja joka samassa joutuu laivan rataskodan alle. Kun vene murskaantuneena tulee esiin, on siinä vain kaksi henkeä. Näkijät huutavat, että laiva on seisahdettava, mutta kapteeni nukkuu kannen alla, eikä perämies tiedä mitä tehdä(!) Pirstattu vene hukkuvine ihmisineen häviää yöhön, ja laiva jatkaa jyskyttäen kulkuaan! — "Kuinka kauheata", Alfred huudahtaa, "nukkuvana, sillä varmaankin ihmiset nukkuivat, kun laiva murskasi heidän veneensä, muuttaa iankaikkisuuteen!" Luonnollista on, että kaamea tapaus kauan esti häntä saamasta unta ja että se pysyvästi jäi hänen muistiinsa. [Eräästä isän kirjeestä saadaan tietää, että tapaus ei sentään päättynyt niin kauheasti kuin Alfredin kertomuksesta luulisi. Toinen kalastajavene kuuluu tulleen avuksi, eikä haaksirikkoisia liene ollut useampia kuin kaksi.]

Laivassa oli muitakin Turkuun meneviä lukiolaisia, sekä semmoisia, jotka Alfred ennestään tunsi, että tuntemattomia. Jälkimäisiä olivat Raahen kappalaisen And. Helanderin pojat Viktor Lars ja Reinhold, joihin hän matkalla tutustui ja joille hän antaa arvolauseen: "luultavasti siivoimmat (de hyggligaste) koko lukiossa". Varsinkin on tuttavuus Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin välillä merkille pantava, sillä se ja heidän keskustelunsa laivalla vaikutti, niinkuin pian saamme nähdä, käänteentekevästi edelliseen. Sen on hän itse myöhemminkin tunnustanut. — Kun aamulla oli käyty Kristiinankaupungissa, missä pastori K. J. Roos herätti Alfredin hänen aamu-unestaan, tultiin yöksi Raumaan ja kolmantena päivänä illalla Turkuun.

* * * * *

Jos Alfred Kihlman olisi ollut herkkä runoilijaluonne, jonka sisäinen elämä oli moninaisten ulkonaisten vaikutusten varassa, olisi kai tässä tarpeen luonnostaa kuva 1840 vuoden Turusta, täynnä muinaisuuden haamuja, vaikka 13 vuotta ennen tapahtunut palo olikin supistanut kaupungin varsinaiset muistomerkit mahdollisimman vähäiseen. Koska hän ei kuitenkaan kirjeissään sanallakaan ilmaise kiinnittäneensä huomiota siihen, tyydymme mainitsemaan ne opettajat, joiden johdolla hänen nyt kolme vuotta oli jatkettava opintojaan. Historian lehtori oli Edv. Bergenheim, teologian J. A. Edman, latinan kielen Erik Elfgren, matematiikan J. Efr. Ahlstedt, filosofian ja luonnonhistorian Henr. Heikel; "pyhien kielten" s.o. raamatullisen kreikan ja heprean lehtorinvirka oli avoinna C. Jos. Estlanderin jälkeen, joka keväällä oli muuttanut Vöyriin kirkkoherraksi. Lehtorit olivat, niinkuin tiedetään, myöskin tuomiokapitulin jäseniä, arkkipiispan, Er. Gabr. Melartinin, ja tuomiorovastin, Gust. Gadolinin, ohella. Alempana saadaan nähdä, että Kihlmanille oli kylläkin edullista jo lukioaikanaan oppia tuntemaan hiippakunnan hallinnon miehet, sillä hänen kohtalonsa oli myöhemminkin saattava hänet tekemisiin heidän kanssaan. Alfredille oli asunto tilattuna erään leskirouva Hjeltin luona, joka, Pienen Hämeenkadun varrella asuen, kahden tyttärensä kanssa elätti itseään pitämällä koululaisia täysihoidossa. Hänen huonetoverinaan oli ensiksi A. F. Roos, papin poika Kristiinankaupungista, ja viihtyivät he hyvin, joskin heidän kamarinsa oli vaillinaisesti kalustettu. Heillä näet ei ollut piironkia, eikä peiliä, eikä edes sänkyvaatteita tarpeeksi. Mikä puuttui oli joko kotoa saatava tai yhteisesti hankittava. Alfred puolestaan tilasi peitteen ja lakanoita kotoa ja samalla pistoolinkin, jotta hänellä olisi ase, millä puolustaisi itseään, jos paluumatkalla kotia kohtaisi pahantekijöitä(!). Mietittyään myöskin vuokrata pianon Alfred, Roos ja kolmas toveri, Jak. Simelius, markkinoilla yhdessä ostivat kitaran sillä tyydyttääkseen soitannollisia taipumuksiaan. Kun koulutunnit olivat klo 7 — 9, 11 — 1 ja 3 — 5 ja lukeminen illalla kesti klo 10 — 11:een saakka, ei ollut paljon aikaa huvituksiin, ja pian Alfred tuli kannalle, jolla hän periaatteellisestikin niitä kartti.

Samassa kirjeessä (1/10 1840), jossa Alfred mainitsee kitaran oston, hän kertoo: "Reinhold Helander asuu nyt ulkokamarissa, ja hänen kanssaan on minulla tapana keskustella uskonnosta, sillä hän on hyvin perehtynyt uskontoon ja on n.s. pietisti; mutta miten ylenkatsottuja nämä pietistit ovatkaan, niin toivoisin kuitenkin olevani oikea pietisti, niinkuin Olof Helander". — Olisi halu sanoa: näin se alkoi, jollei Olof Helanderin nimi saisi ajattelemaan, että siemen kenties oli jo ennen kylvetty. Innokas herännäisjohtaja Olof Henr. Helander, Reinholdin vanhin veli, joka 1838 oli vihitty papiksi, oli näet s.v. tullut Vaasaan kirkkoherran apulaiseksi, ja tietysti oli — juhannuspäivänä 1840 ensikerran ripillä käynyt — Alfred kuullut hänen saarnaavan ja ehkä muutenkin oppinut hänessä tuntemaan palavan heränneen, "oikean pietistin" esikuvan. Niinikään oli hän varmaankin jo ennen kuullut heränneitä ankarasti arvosteltavan ja pilkattavankin. Vihdoin hän hyvin tiesi, että hänen vanhempansa eivät suosineet heränneitä. Kaiken tämän huomaa niistä kirjeistä, jotka lähinnä ovat selostettavat.

Seuraavassa kirjeessä (18/10) Alfred jo tunnustaa sisällisesti muuttuneensa:

"Nykyään olen ruumiiltani sangen terve", hän kirjoittaa, "mutta miten on sydämeni laita? Huomaan joka päivä minkälainen kurja syntinen olen, ja kuinka suuri on Jumalan armo, kun hän on antanut Pyhän Henkensä vaikuttaa yhteen suurimpia syntisiä. Sikäli on tilani nyt parempi, että tiedän sieluni olevan saatanan kynsissä ja että Jumalan hengen kautta olen ruvennut huolehtimaan sen pelastamisesta, mutta muuten lankean tavan takaa, mikä ei ole ihme, kun aina olen turvannut omaan itseeni. Vasta tänä iltana olen havainnut luulleeni että voin omin päin tulla oikeaksi kristityksi, jonka vuoksi myöskin lukemattomasti olen tehnyt syntiä Jumalaa ja hänen käskyjänsä vastaan; mutta nyt tahdon rukoilla Jumalaa, että hän Kristuksen tähden suo minulle voimaa ja rohkeutta taistella saatanaa, maailmaa ja lihaani vastaan, ja silloin kai minä onnistun. Minä tahdon tulla totiseksi, eläväksi kristityksi, ja tullakseen siksi täytyy hyljätä maailma, ja sen minä mielelläni hylkäänkin voittaakseni Jumalan valtakunnan. — — — En tahdo salata mitään vanhemmiltani, ja sen vuoksi sanon ennenkuin kukaan muu sen kertoo, että olen — pietisti. Toverieni suosion, johon pääsin ottamalla osaa kekkereihin lukukauden alussa, olen nyt kokonaan menettänyt, mutta se tappio ei ollenkaan vaivaa minua, sillä toivoni on, että saavutan paremman suosion Jumalan luona. Joka päivä saan kokea ivaa ja pilkkaa, joilla keinoin saatana koettaa vetää minut maailmaan ja sen huvituksiin. — Olen Isän neuvon mukaan välttänyt suurempia seuroja ja seurustellut ainoastaan Roosin ja nuoremman Helanderin kanssa, joka on ollut välikappale Jumalan kädessä minun herättämisekseni synnin unesta, johon olin niin sikeästi vaipunut." Sitten hän vakuuttaa, että huolehtiminen sielun autuudesta ei estänyt häntä täyttämästä maallisia velvollisuuksiaan, että hän ei kertaakaan ollut käynyt assembleeoissa eikä teatterissa eikä sirkuksessa, vaan toivoo, että Jumala vastedeskin varjelisi häntä semmoisista maallisista huveista. Vihdoin hän lähetti terveisiä Hilma-sisarelle ja Lindbom-neitsyeelle [Lotta, uskottu palvelijatar], että heidän tulee vakavasti ajatella sielunsa pelastusta, "mutta kaikkein enimmin toivon", lisää hän lopuksi, "että Teissä, rakkaat vanhempani, syntyisi totinen elävä usko Jeesukseen". — — Vielä Alfred samassa kirjeessä sanoo, ettei hän enää seuraavana lukukautena tule asumaan Roosin kanssa, sillä he ovat eri mieltä uskonnollisissa asioissa; sitä vastoin olisi hänelle hyödyllistä asua [Isak Otto] Appelbergin kanssa. [I. O. Appelberg oli myöskin pohjalainen ja Oulun koulusta tullut Turun lukioon. Oman kertomuksensa mukaan oli hän jo silloin herännyt ja juuri hän ensiksi vaikutti tovereihinsa tässä oppilaitoksessa, niin että heränneitä lukiolasia oli noin 20, kun hän 1841 erosi. J. A. Cederberg, Teol. Tidskrift 1907, siv. 317.]

Oliko tämä vanhemmille kokonaan odottamatonta, on mahdoton tietää. Ainakaan ei Alfredin heräys ollut yksinäinen tapaus laatuaan. Herännäisyysliikkeen vaikutusta oli näet ilmaantunut Vaasan koulussakin, ja Alfred kirjoittaa kirjeensä lopussa: "Sanotaan, että Vaasan koulun pietistit ovat joutuneet kouluoikeuden eteen, saa nähdä, miten se asia päättyy." [Tästä asiasta kirjoittaa N. G. Malmberg Frans O. Durchmanille (Lapua 9/10 1840) seuraavaa: "Nykyisin on valkea päässyt irti Vaasan koulussa ja niin sytyttänyt rehtorin ja konrehtorin luokkalaiset, että ainoastaan 2 edellisistä ja 3 jälkimäisistä on enää vanhassa aatamilaisessa elämässään. Alemmillakin luokilla ovat useat heränneet. Nämä pojat ovat iloisia ja vilkkaita (muntra och lifliga). He sanovat, etteivät kämmenpatukat eikä selkäsaunat voi pelottaa heitä vastaanottamasta Jumalan armoa. Inspector Scholae on todistajain läsnäollessa kieltänyt [Olof] Helanderia pitämästä seuroja heidän kanssaan; sen vuoksi pitävät he niitä nyt itsekseen. Koko Mikkelin viikolla ovat he melkein joka ilta pitäneet seuroja. Näetkös, että Herra armollaan tunkeutuu kouluihinkin? Eikö kaikki semmoinen sytyttäisi tulta meihinkin mädänneisiin pilkepuihin (ruttna klabbar)!" — Kirjeen omistaa toht. A. W. Koskimies.] Varmaa on, että kirje oli vastenmielinen sekä isälle että äidille. Isä alottaa kyllä vastauksensa myöntämällä, että Alfredin kirje yleensä (i det hela taget) oli häntä ilahduttanut, "sillä sydämessäni ei ole rakkaampaa toivoa kuin että tulisit ja jäisit siksi, miksi kirjoitat tahtovasi tulla totiseksi, eläväksi kristityksi". Mutta toiselta puolen on kirje myöskin saanut hänet levottomaksi ja etenkin se, että Alfred jonkunlaisella ylpeydellä sanoo: Olen pietisti. Sentähden hän jatkaa: "En voi muuta toivottaa kuin että Jumala pelastakoon Sinut siitä! Sillä semmoisena kuin pietismi tähän saakka harvoin poikkeuksin on esiintynyt parhaimmissakin edustajissaan, sisältää se lahkolaishenkeä, ihmisorjuutta, luostarimieltä, kaiken maailmallisen ilon hylkäämistä, joka vain soveltuu orjuuden hengelle, ylvästelyä siitä, että voidaan kieltäytyä yhdentekevistäkin seikoista, sekä kuvittelua, että siten kieltäytyen ollaan Jumalalle mieluisempia kuin muut; halua ulkonaisestikin, vaatteiden kautta y.m. herättää huomiota — toivoa saavuttaa marttiiranimi ja tulla vainotuksi, ja siinä toivossa rikotaan esivallan selvimpiä asetuksia — uhkarohkeutta tuskin itse synninunesta heränneenä asettua tuomioistuimelle ja säälimättä tuomita toisin ajattelevat kadotukseen, uskoa kokevansa ja tietävänsä mitä ei kukaan muu ole kokenut eikä tiedä ja täydellisyydessä olla Paavalin vertainen, joka voi toivoa, että kaikki olisivat niinkuin minä. Että pietismillä suuremmassa tai vähemmässä määrässä on nämä viat, sen tulet aikoinaan huomaamaan, vaikka nykyään et voisikaan sitä myöntää, ja että siinä siis ei esiinny kristinuskon pyhä, korkea ja lempeä henki, siitä rukoilen ja toivon, että Jumala Jeesuksen itsensä kautta, joka on tosi valo, vähitellen on sinua valaiseva. — — Ensimäinen toivomukseni on, ja minä toivon että suot sille jotakin huomiota, on se, että hartauskirjana luet ainoastaan raamattua — niin että sinä ensin siitä opit tuntemaan Jumalasi ja vapahtajasi ja mitä hän vaatii ja vastaiseksi jätät sikseen kaikki muut uskonnolliset kirjat, joihin on enemmän tai vähemmän sekotettu ihmismielipiteitä, ja 2:ksi neuvon ja käsken minä, että olet itse toimeenpanematta uskonnollisia seuroja taikka semmoisissa käymättä toisten luona — hartauteen on tilaisuutta kirkossa, kaikki muut seurat ovat tarpeettomina ja useimmiten vahingollisina kielletyt. Tällä en kuitenkaan tarkota, niinkuin ymmärrät, uskonnollista keskustelua jonkun hurskaan ystävän kanssa. — Muutoin, koska jokainen uskonnollisessa suhteessa seisoo ja kaatuu oman isäntänsä edessä, tulee Sinun luonnollisesti siinä seurata omaa vakaumustasi — mutta älä vain rupea ihmisorjaksi! ei apollolaiseksi, ei keefakselaiseksi, ei paavalilaiseksi, ei helanderilaiseksi taikka appelbergiläiseksi! — vaan Kristuksen opetuslapseksi ja ystäväksi." — — Äiti kirjoittaa lyhyesti, että Alfred on tarpeettomasti antautunut pietistien seuraan, sillä ilmankin voi peljätä ja rakastaa Jumalaa. — — Jos sydämesi on tullut paremmaksi, tuottaa se meille suurta iloa, mutta että Sinä nyt olet pietisti — se ei ole oikein. Sitä paitsi hän Alfredin vastauksesta päättäen oli sanonut tämän "menettäneen järkensä", mutta sitä ei näy säilyneistä kirjeistä.

Alfred puolestaan vastaa (14/11) yhdellä kertaa molemmille, isälle ja äidille, alkaen "Jeesuksen nimeen" ja toivoen, etteivät paheksuisi, vaikka hän jollakin tavoin ankarasti puhuisi heistä itsestäänkin. Isä oli erehtynyt olettaessaan, että hän ylpeillen oli tunnustanut olevansa pietisti. Eihän se nimitys tuottanut muuta kuin vihaa ja pilkkaa. "Sitä paitsi tunsin ennestään Isän mielipiteen siitä, enkä siis voinut toivoa mitään kannatusta Isän puolelta." Hän oli vain tarkottanut, että tahtoi olla tosi, elävä kristitty. Edelleen isä väärin syytti pietistejä lahkolaisuudesta, sillä olihan heidän oppinsa yhtäpitävä raamatun kanssa. Mitä tulee maailmallisen ilon hylkäämiseen, niin oli poika sitä mieltä, että juuri niin tuli oikean kristityn tehdäkin. Maailmallisella ilolla tarkotettiin kai näytäntöjä ja tanssiaisia; jos semmoisissa tiloissa alkaisi puhua Jumalasta, niin joutuisi naurunalaiseksi niinkuin hullu, ja se, jos mikään, todistaa, etteivät ne ole kristillisiä. Assembleeoissa maailma näyttäytyy mitä viehättävimpänä, ihminen mieltyy pian suruttomaan elämään, omatunto vaipuu uneen, ja synninunesta ei helposti herää. Vetäytyä pois semmoisista viettelyksistä ei hänen mielestään ollut orjamaista, vaan päinvastoin oli orjamaista palvella maailmaa. — Mitä äidin lausuntoon tulee, oli se tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen, mutta hän oli lohduttanut itseään ajattelemalla, että äiti ei todella ollut tarkottanut mitä sanonut oli; "Vaikka kirjeeni paikoittain on jotenkin pietistinen, toivon sentään, ettei Teissä asu vihaa minua kohtaan." — —