Viime ajastaan Turussa ja ensi ajastaan Helsingissä Alfred kirjoittaa vanhemmilleen juhannusaattona: Tentit arkkipiispan ja muun konsistorin edessä alkoivat toukokuun 29 p:nä ja kestivät 5 päivää. Eroavaa oli 16, hän itse kuudes järjestyksessä. Kesäkuun 9 p:nä käytiin hyvästillä opettajien luona. "Edman suuteli jokaista 3 kertaa, joten suudelmain luku nousi 48:aan!" Ainoastaan 10 matkusti suoraa päätä Helsinkiin. Alfred lähti viiden toverin seurassa 11 p:nä klo 4 aamulla höyrylaivassa Storfursten ja saapui klo 7 illalla perille. Hänen pulpettinsa kuljetus (hän teki siis jo silloin niinkuin myöhemminkin työtä pulpetin ääressä seisoen) maksoi 5 rupl., ja hänen oma lippunsa (kansisija) 14. Ylioppilastutkinto kävi loistavasti. Eteläpohjalaiseen osakuntaan ilmoittautuneet saivat kesäkuun 21 p:nä kaikki laudatur: J. A. Lindelöf, Gust. Lithén ja Kihlman 35 ääntä ja C. G. Hällsten 21 ääntä. "Se oli kaunis ja kunniakas tulos! — Olisi hauskaa tietää, olenko tuottanut Teille iloisen hetken?", Alfred päättää kertomuksensa.

III. YLIOPPILAS 1843 — 45.

On harvinaista että tuleva merkkimies, minkä lahjainen liekään, jo kouluaikanaan löytää varman pohjan elämälleen. Kihlman on kuitenkin esimerkkinä siitä, että niin voi tapahtua. Hänen uskonnollinen heräyksensä ja asettuminen silloisen herännäisyyden rintamaan tietää, ei että hän oli muuttumattomasti jäävä tälle kannalle, mutta kuitenkin että hän jo lukiolaisena tapasi sen uran, josta hän, miten hän kehittymistään kehittyikään ja miten monipuoliseksi hänen harrastuksensa tulivatkaan, ei koskaan luopunut: teologina hän oli pysyvä koko elämänsä. Että näin kävi, siitä tulee ansio herännäisyydelle, sillä mikäpä muu uskonnollinen suunta maassamme, jos toisesta semmoisesta voi puhuakaan, olisi kyennyt aikaansaamaan niin häviämättömän vaikutuksen.

Topelius on jossakin sanonut, ettei mikään paremmin osota aatteellisen liikkeen voittoa kuin se, että lapset ja alaikäiset liittyvät siihen, ja todella ovat tiedot heräyksistä Turun ja Vaasan koululaisten kesken huomiota ansaitsevia todistuksia herännäisyyden valtavasta kehityksestä 1840-luvun alkuvuosina. Ei ollut paljon enemmän kuin puoli vuosikymmentä kulunut siitä, kun tämä hengellinen liike Paavo Ruotsalaisen sytyttämänä oli alkanut kulovalkean tavoin levitä Pohjanmaalla sekä Länsi- ja Etelä-Suomessakin ja, huolimatta vanhoillisten ja uskonnollisesti välinpitämättömien vastustuksista sekä virallisista vainoista, oli se jo saavuttanut alaa, niin että harva se seurapiiri, jopa harva se perhe, joka ei olisi saanut joko omissa jäsenissään taikka läheisissä tuttavissaan nähdä ja kokea, miten oppi jokapäiväisestä armonetsinnästä pelastuakseen synnin tuottamasta kadotuksesta oli omansa muuttamaan ihmisten mieliä.

Kuinka heränneitä arvosteltiin vanhoillisten puolella, sen olemme nähneet rovasti Kihlmanin kirjeestä pojalleen. Totuuden mukaan on tunnustettava, että syytöksissä lahkolaishengestä, ihmisorjuudesta, luostarimielestä j.n.e. oli runsaasti liiottelua, jollei palavaa uskonnollista innostusta ja hartautta tahdota semmoisilla mainesanoilla leimata. Kerran vastaisuudessa oli Alfred Kihlman itse kohdistava senlaatuisia syytöksiä heränneisiin, mutta nyt puheena olevana aikana oli herännäisyys vielä puhtaimmillaan. Taistelun aika ei ollut vielä lopussa, eikä hajaannus eikä repivä keskinäinen riita vielä alkanut. Onneksi on sentähden katsottava, että Kihlman näin aikaisin, liikkeen terveyden ja eheyden aikana, siihen liittyi.

Jos Kihlmanin varhainen aseman ottaminen ajan uskonnollisessa elämässä oli tärkeä hänen tulevaisuudelleen, oli se erikoisesti määräävä myöskin hänen yliopistoaikaansa nähden. Se tuli näet hyvin lyhyeksi, eikä suinkaan vähimmin siitä syystä, että yliopisto ja sen jumaluusoppineet eivät kyenneet kiinnittämään hänen mieltään. Kaikki teologisen tiedekunnan professorit, nimittäin dogmatiikan prof. A. A. Laurell (v:sta 1836), kirkkohistorian prof. B. O. Lille (v:sta 1840), raamatullisen eksegetiikan prof. A. G. Borg (v:sta 1843), teologisen moraalin (sittemmin käytännöllisen teologian) prof. F. L. Schauman (v:sta 1843) ja teologian apulainen Jak. Algoth Gadolin olivat vieraita herännäisyysliikkeelle. Ainoa siihen liittynyt tiedekunnan opettaja oli heprean kielen ja kirjallisuuden dosentti Julius Imm. Bergh, ja häneen, jota samoin kuin L. Stenbäckiä ja C. G. von Esseniä heränneet ylioppilaat 1830-luvulta saakka olivat pitäneet johtajanaan, Kihlman läheisesti tutustui. Muut opettajat, ja erittäin Borg, jota hän lukiolaisena oli niin ylistänyt, tekivät häneen enemmän tai vähemmän vastenmielisen vaikutuksen. — Mutta palatkaamme jälleen kertomukseemme.

* * * * *

Tietysti oltiin kotona iloisia Alfredin menestyksestä ylioppilastutkinnossa, mutta ei siellä pitkään aikaan saatu nähdä häntä itseään. Tosin ei isä ollut mitään vastannut hänen kysymykseensä, saisiko hän matkustaa Savoon oppiakseen suomea, mutta "koska isällä ei voinut olla mitään pätevää syytä vastata kieltävästi", Alfred pysyi tuumassaan. Sitä paitsi hänellä aluksi oli toinenkin syy olla kotia matkustamatta. Hän oli näet jo Turussa saanut kutsun häihin 3 p:nä heinäk. C. G. von Essenin luokse Nygårdin tilalle Espooseen.

Oleskelu Helsingissä, jossa Alfredilla kesän aikana ei ollut tuttuja, kävi hänelle pian ikäväksi, ja sentähden hän jo juhannuspäivänä lähti Nygårdiin. Niin tuli hän siellä olleeksi puolitoista viikkoa ja tutustui perheen naispuolisiinkin jäseniin — rva von Esseniin ja hänen tyttäriinsä — joista nuorin oli tuleva hänen vaimokseen. Kumminkaan hän ei omaisilleen mainitse heistä mitään, eikä hän yleensä kerro koko Espoossa-olostaan muuta kuin yhden ainoan, totta kyllä laatuaan järkyttävän tapauksen. "Eräänä päivänä menin maisteri Essenin kanssa paikalle, jossa hänen toimestaan louhittiin kiviä. Siellä oli louhija, en tiedä mistä syystä, tehnyt pienen nuotion. Kun panos oli valmis, otti hän kekäleen sytyttääkseen tulikivilangan; mutta — nyt putosi hiili suoraan ruudin päälle, ja panos laukesi ilman että kukaan oli ennättänyt astua askeltakaan paikalta, missä sattui seisomaan. Minä, joka olin korkeintaan kahden sylen päässä, pääsin eheänä!! Samoin maisteri Essen, mutta louhija itse lensi kumoon, kasvot raadeltuina. Vielä samana päivänä hänet reellä vietiin Helsinkiin, missä hän muutaman päivän päästä kuoli."

Ettei Alfred edes häistä jutellut mitään kotolaisilleen, on tuskin muuten selitettävissä kuin että hän — tietenkin rauhan vuoksi — kerta kaikkiaan oli päättänyt olla vanhemmilleen mitään kirjoittamatta heränneistä. Ja kumminkin olivat häät, joissa Essenin käly Aleksandra Arppe ja Säämingin lukkari Pietari Venell, sekä hänen vanhin tytärpuolensa Hilda Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen Frans Henr. Bergroth yhdellä kertaa vihittiin, merkillisimpiä tapahtumia herännäisyyden historiassa — tietysti ei morsiusparien vuoksi, vaan erinäisten seikkojen tähden, jotka sattuivat häävieraitten kesken. Jo ennen. L. Stenbäckin elämäkerrassa, kerrottuani näistä häistä laajemmin kuin tässä voi kysymykseen tulla, muistutan tässä ainoastaan pääkohdasta. Vieraitten joukossa nähtiin Paavo Ruotsalainen, lähes kolmekymmentä heränneitten tunnetuimpaa pappia Pohjanmaalta ja muista maan osista ja vihdoin myöskin ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja C. O. Rosenius, joka Stenbäckin kehotuksesta oli varta vasten saapunut tilaisuuteen mieskohtaisesti tutustuakseen Suomen herännäisyysliikkeeseen ja sen johtajiin. Viimemainitun läsnäolo, se suorasukainen, loukkaava tapa, millä Paavo Ruotsalainen julkilausui vastenmielisyyden, jonka ulkomaalainen vieras oli hänessä ja muissakin meikäläisissä herättänyt, ja toiselta puolen se perin epäedullinen käsitys, jonka tämä sai heränneistämme ja vei mukanaan Ruotsiin — se se oli, joka aiheutti, että "Venellin häistä" puhuttiin ympäri Suomennientä. — Alfred Kihlman, joka vuotta ennen oli jäänyt Turkuun oppiakseen pappeinkokouksessa tuntemaan "Suomen maineikkaimmat miehet", sai täällä nähdä monta, jota turhaan oli sinne odotettu, ja tietenkin hän oli harras osanottaja seurusteluun, joka häissä oli tarjona. Vielä vanhoilla päivilläänkin, kun minä kerätessäni aineksia Stenbäckin elämäkertaan otin Espoon häät puheeksi, olivat ne hänellä hyvässä muistissa, ja erittäinkin hän mainitsi täällä ensi kerran tavanneensa Stenbäckin.