Aloittaen sanoilla: "Suurella ahdistuksella ja pelolla vastaanotan sen viran, johon tänään astun", ryhtyy Stenbäck lyhyesti käsittelemään osaksi samaa ainetta, joka on väitöskirjan ensimmäisenä lukuna. Hän tahtoo tässäkin tehdä selkoa kasvatusopin tarkoituksesta kristillisyys lähtökohtanaan, mutta näyttää nyt mielineen oikaista käsittelyn yksipuolisuuden, joka oli antanut Snellmanille aihetta tärkeimpiin muistutuksiinsa. Ainoastaan surkuteltava sokeus, sanoo puhuja, voi pitää kristillisyyttä välinpitämättömänä millekään taistelevan ihmisyyden luonnollisille riennoille tai asettaa sen vastakohdaksi valtion, tieteen, teollisuuden ja yleensä yhteiskunnallisen edistyksen harrastuksille, joiden muka luullaan olevan sulaa pakanuutta. Sellaisesta dualismista henkisyyden ja maallisen elämän luonnollisten inhimillisten pyrkimysten välillä ei kristillisyys tiedä. Päinvastoin kristillisyys tahtoo kajota kaikkeen. Se on elämän uskonto sanan universaalisimmassa merkityksessä; se tahtoo niinkuin auringon valo valaisten ja elävöittäen tunkeutua kaikkeen siittääkseen jumalallista elämää luonnon kylmässä ja kuolleessa povessa. Sen suuri päämäärä on aikaansaada ihmiskunnan ja maailman uudestisyntyminen, rakentaa sovinto taivaan ja maan välille, uusi elämänyhteys jumalallisen hengen maailman ja tämän luonnon maailman välille. — — Kasvatusopin täytyy löytää tiensä ja kääntyä ihmisluonnon sisimpään perijuureen, nimittäin Jumalan tarpeeseen, ja sovittaa toimintansa tähän olennonpohjaiseen kohtaan; sen täytyy ymmärtää hoitaa, ravita ja kehittää sitä pyhää siementä, joka uinuu ihmisessä, ja josta hänen oikea, arvokas, Jumalan määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. — —

Siirtyen tulevaan toimintaansa lausuu puhuja m.m.: "Nyt, koska me epäilemättä ennen kaikkea emme tarvitse kasvatusopillisia järjestelmiä, vaan kasvattajia, emme uusia metodeja ja teorioja, vaan eläviä persoonallisuuksia, joilla on metodi omassa itsessään, niin katson kasvatusopinprofessorin-toimen lähimmäksi ja tärkeimmäksi tehtäväksi koettaa hankkia ja valmistaa näitä persoonallisuuksia, näitä sydämiä, joissa on elävä rakkaus kutsumukseensa ja se pyhä into, joka usein voi korvata kyvyn, jotavastoin kyky ei koskaan voi korvata intoa. Ei tarvitse pelätä, että sellaisissa persoonallisuuksissa teoria ja käytäntö olisivat ristiriidassa ja erotettuina toisistaan. Missä ajatteleva henki uhrautuvalla rakkaudella ja lämpimällä halulla antautuu jaloon kutsumukseensa, siinä lakkaa teorian ja käytännön erotus, ja ne kulkevat käsi kädessä tukien toisiaan." — — (Sitten koskien opettajan tehtävään:) "Että älyperäisiä lahjoja tulee kehittää ja kasvattaa, on itsestään selvää, eikä siitä voi syntyä mitään riitaa; se tapahtuukin opetuksen kautta, joka kaikessa kasvatuksessa on olennainen puoli ja vaatii erityisen taitonsa ja kykynsä. Mutta se, että etupäässä ja usein yksinomaan kehitetään intelligenssia, ja samalla uskonnollis-siveellinen kehitys jätetään sikseen tai arvellaan sen tulevan itsestään, se on ajan suuri kasvatusopillinen erehdys, jota minä puolestani en voi olla yhä edelleen vastustamatta, koska minun juuri siinä täytyy nähdä pääsyyt sivistyneeseen ja sivistymättömään barbariaan, josta itsekukin lähemmin tarkastaen meidänkin aikanamme voinee havaita hyvinkin useita jälkiä. Niitä vastaan, jotka puolustavat tietämisen ehdotonta arvoa, täytyy kristillisen kasvatusopin pitää siitä kiinni, että pelkkä tietäminen ei ole kylliksi, ei tarkoitusperä itsessään; sillä paitsi että kaikki tietämisemme on murusia ja paljon n.s. tietoa totuuden auringon valaistessa hälvenee paljaaksi sumuksi, riippuu tietämisen arvo viime kädessä siitä, kuinka ja mihin sitä käytetään tai voidaan käyttää. Sen vuoksi sanotaankin sanassa: 'Jos te tiedätte, niin autuaat olette te, jos te sen teette'; ei tietämiselle itsessään, vaan sen toteuttamiselle elämässä ja toiminnassa lukee siis Herra, korkein auktoriteetti, autuuden tulevaksi, s.o. Jumalan armon ja yhteyden ja siitä johtuvan rauhan ja sopusoinnun. Jos sellaisia kasvattajia olisi, jotka ymmärtävät antaa ei ainoastaan tietämistä ja tietoja, vaan myös sen mielenlaadun, joka voi käyttää niitä oikein, silloin sekä yksityinen että julkinen kasvatus onnellisesti ja pysyvästi uudistuisi tarvitsematta siihen monia muodollisia määräyksiä, ohjeita ja johtosääntöjä, joilla monta kertaa on uskottu olevan hedelmällisemmän vaikutuksen kuin on uskallettu odottaa henkilöiltä. Ei tarvitsisi silloin yksityiskohtaisilla käskyillä ja kielloilla epäluuloisesti sitoa ja rajoittaa kasvattajia, jotka kristillisellä mielellä vaikuttavat ja elävät kutsumuksensa toteuttamiseksi; sillä heistäkin pitää paikkansa sama vastaus, minkä kauppiaat antoivat Choiseulin herttualle, hänen kysyessään mitä hän voisi tehdä heidän hyväkseen: 'Laissez nous faire', vastasivat he.

"Virkani velvoittaa minua vaikuttamaan sellaisten kasvattajien kehittämiseksi, eikä kukaan oudoksune, että minä epäluottamuksella itseeni katson tämän tehtävän yhtä tärkeäksi kuin suureksi. Mutta hyväksi onneksi on asialla ja aineella itsellään kykyä herättää mielenkiintoa ja lämmittää halua, joka ei voi olla tehoamatta avoimeen mieleen. Ennen kaikkea kasvatusopin sankarien ja sen historian tunteminen ei voi olla vaikuttamatta herättävästi ja elähdyttävästi jokaiseen, paitsi sitä, että kasvatusopin historiallinen kehitys samalla antaa mitä tärkeimpiä viittauksia sen metodista ja senkin tähden on paras johdanto kasvatusopin tutkimiseen. Mutta useinkin joudutamme sääntöjä liian aikaiseen ja annamme havainnon ja konkreettisen tutustumisen tulla vasta abstraktisen säännön perästä. Muutoin on kasvatusopilla kristillisyyden kanssa sekin yhteistä, että jokainen luulee tuntevansa sitä kylliksi osatakseen siitä väitellä ja antaa viisaat arvostelunsa siitä. Mutta se on asialle vain kunniaksi, sillä ainoastaan sellaisesta, jolla on mitä yleisin mielenkiinto, tahtoo joka mies mielellään sanoa sanansa. Siitä seuraa kuitenkin samalla, että tuskin kukaan on monipäisemmän arvostelun alainen kuin pedagogi. Mutta olkoonpa niin! hänen tulee siis omistaa sitä laajempi ja perusteellisempi vakaumus ja sen mukaan toimia ja elää horjumatta. Niin tahdon minäkin pitää vakaumuksestani kiinni ja puolustaa sitä vapaasti ja rohkeasti kaikella sillä johdonmukaisuudella, mihin kykenen. Sillä on kahdenlaista johdonmukaisuutta, nimittäin muodollinen, joka riippuu ajatuksen filosofisesta terävyydestä ja dialektisesta taidosta, ja se on lahja, jota pidän arvossa, mutta joka ei ole tullut osakseni; mutta on toinenkin johdonmukaisuus, joka riippuu peruskäsityksen yhtenäisyydestä ja vakaumuksen lujuudesta ja joka toisinaan on liian kiihkeä ja innokas noudattaakseen dialektisen johdonmukaisuuden tasaista kulkua — ja sen puutetta en tahdo syykseni väitettävän sanassa enkä työssä."

Sanottiin, että Stenbäck puheessaan polemiseerasi Snellmania vastaan, ja viimeiset lauseet tähtäävät varsin suoraan hänen muistutuksiinsa, mutta toiselta puolen näkyy, että Stenbäck — joskin itsetiedottomasti — oli melkoisesti lähestynyt Snellmanin käsitystä siitä, mihin kristillisen kasvatuksen oli pyrkiminen, ja sen vuoksi ei puheella itse asiassa ollut "vastalauseen" luonnetta tarkastajaa vastaan, joksi puhuja sitä mainitsee kirjeessään vaimolleen. Pahaksi onneksi puhe jäi julkaisematta, eikä Snellman ollut kuulijain joukossa; samana päivänä oli hänen kodissaan ristiäiset.

Palaamme kirjeisiin.

Marraskuun 4 p. — "Nyt olen pitänyt luentoja viikon ajan, ja se alkaa käydä miten kuten. — Ei ole niin helppoa laatia tieteellistä luentoa joka päiväksi. Mutta olen päättänyt niin pian kuin mahdollista vapautua kaikista konsepteista, ja luulen, että se kyllä käy päinsä. Toisinaan on oikein hauskaa, joskin se välisti on rasittavaa. Kuulijoita on minulla tähän saakka ollut kyllin, mutta en ole kuullut mitä he pitävät luennoista. He ovat kyllä sellaisia, jotka sekä voivat että tahtovat arvostella, vanhoja miehiä osaksi. Virkaanastujaispuheeni sai kiitosta, sanomalehdissäkin, jonka kyllä saat nähdä. — — Kuuloni on parantumassa, vaikka se ei ole oikein hyvä. Ainakin voin toki kuulla katekeettisissa harjoituksissakin. Muutoin olen ollut hyvin terve. Yskänikin on miltei vähentynyt entisestään. — Yhä huonoja toiveita Isostakyröstä. Eivät luultavasti tahdo laskea minua täältä. Niin pian kuin senaatti on antanut päätöksensä Isostakyröstä, voin päättää jotakin eteenpäin. Vakaannun kuitenkin yhä enemmän siinä luulossa, että me jäämme tänne. — — Eilisiltana olin filosofian ylioppilaiden kemuissa, jonne koko professorikunta, miltei joka mies, oli kutsuttu. Siellä pidettiin useita puheita, maljoja juotiin, ja nuoriso oli hyvin innoissaan. Ei ollut hauskuuttaan vailla olla jälleen ylioppilaskemuissa, mutta paljon oli kuitenkin muuttunut toisenlaiseksi minun ajastani. Ylioppilaat herramaisempia ja kaikki suuremmassa mitassa, mutta nuorison mieli yhtä innostunut kuin ennen ja elämänintoa ja — suomalaisuutta kiehuva. — — Kirjoitan tämän ohella Jakkukselle. Tänään maanantaina sataa lunta. Talvi tulee."

Marraskuun 15 p. — "Tulen juuri luennoltani hyvin väsyneenä ja menehdyksissä; on toisinaan kovin rasittavaa puhua lakkaamatta tunnin aika. — Olen pahassa pälkähässä näine luentoineni. Paitsi useita kaupungin pappeja olen saanut paroni Kothenin, jonka ei koskaan ole tapana kuunnella ketään, kuulijakseni. Hän näyttää yhä vielä jatkavan. En ymmärrä, millä voin pitää vireillä näiden sivullisten huomion, kun olen suuresti epätoivossa niidenkin kuulijain säilyttämisestä, joita minulla on ylioppilaiden joukossa. Onpa vähän mairittelevaa saada niin ylhäisiä kuulijoita, mutta sitä suurempi on myös velvoitus esittää jotakin, joka ei ole kokonaan vailla merkitystä ja arvoa. Kuitenkaan en tahdo etsiä suosiota; mutta jospa voisin olla joksikin todelliseksi hyödyksi, olisi siinä kaikki mitä toivon. Sen verran on varmaa, että Jumala on antanut avoimen oven ja että tarvitsisin hengen valoa ja voimaa oikein käyttääkseni tarjotun tilaisuuden. On uskomatonta, kuinka heikot kristillisyyden tiedot ovat monella kuulijoistani, jotka kuitenkin aikovat papeiksi ja muiden opettajiksi. Kyselyharjoituksissani olen sen saanut kyllin nähdä. Kuitenkin on teologian ylioppilaissa yksi ja toinen, jolla on todellinen kristillisyydenpyrkimys. En ole vielä tullut lähempään yhteyteen kaikkien kanssa; he eivät ole käyneet luonani eivätkä käynekään, niin kauan kuin asun täällä, koska he luultavasti ujostelevat asuintoveriani. Jos jään tänne, tahtoisin mielelläni tulla lähempään seurusteluun ylioppilaiden kanssa, kuin täällä professorien parissa on tavallista. Joka tapauksessa ovat kuulijani enemmän karttuneet kuin vähentyneet ja näyttävät seuraavan tarkkaavaisuudella ja huomiolla. Kunpa vain olisin palava hengessä, niin että voisin olla heille hyödyksi!" — —

"Yksi ja toinen on neuvonut minua antamaan teidän kaikkien jäädä Pohjanmaalle vielä ensi lukukaudeksi. Odotetaan vain, että ensi keväänä vihollinen kokonaan hävittää tämän kaupungin. Huhu kulki, että Ruotsin kuningas oli luopunut hallituksesta, ja siinä tapauksessa Ruotsikin vallan varmaan aloittaisi sodan. Sitä paitsi varustetaan Ranskassa 100,000 miehen suuruinen sotajoukko, joka kuuluu olevan määrätty lähtemään Itämerelle ensi keväänä. — — Aika on kulunut hitaasti ja yksitoikkoisesti; kuten ennenkin olen harvoin ollut käymässä kenenkään luona, ensiksikin asun niin kaukana vanhasta kirkosta, jonka seudussa useimmat tuttavani asuvat, toiseksi ovat luentoni vasta iltapäivällä, ja minun täytyy valmistautua niihin päivällä, ja niiden jälkeen väsyttää, niin että mieluimmin tulen kotiin. Kuitenkin olen ollut Paciuksen suuressa konsertissa ja viran puolesta kaksissa komeissa ylioppilaskemuissa, joissa minua on kohdeltu suurella hyväntahtoisuudella. [Toinen näistä keimista oli epälaillisen pohjalaisen osakunnan pitämä Porthaninjuhla. Siellä kerrotaan maisteri, sittemmin professori C. G. Estlanderin esittäneen maljan osakunnan 'honoratioreille' ja, kääntyen erityisesti Stenbäckiin, m.m. lausuneen, että hän oli Suomen etevin lyyrillinen runoilija. Tätä arvostelua kuuluu Stenbäck yksityisesti keskustellessaan puhujan kanssa sanoneen 'erehdykseksi', mutta tuonnempana saamme nähdä, että se ei kadonnut hänen muististaan.] Täällä kotona on kuitenkin se ikävä järjestys, että syömme ja juomme tuota siunattua teetä hyvin myöhään, niin että vasta noin klo 11 pääsen vuoteeseen ja töin tuskin silloinkaan saan unta. Sitävastoin nousevat kaikki ihmiset ja minäkin hyvin myöhään, 7:n ja 8:n välillä. En pidä tästä järjestyksestä, mutta en voi muuttaa sitä, ennenkuin saan oman asunnon. Topeliukselle maksan, hänen määräyksensä mukaisesti, 25 hopearuplaa kaikesta. Kenties se ei ole paljon näinä tavattoman kalliina aikoina. — — Kuuloni parantuu, ja juuri äsken sanoi Willebrand, käydessään täällä Topeliuksen luona, joka on sairastanut lievää vilutautia, että olen alkanut näyttää terveemmältä kuin ennen." —

"Äsken oli täällä Forsnäsin kanssa kolme ylioppilasta, joilla on kristillisyyden murhe, muutamat aivan ymmärtäväisiä ja vakavia. Luultavasti täällä on useampia kuin ne, ja kenties luku karttuu. Ah, jos Jumalan henki puhaltaisi eloa kuolleihin luihin! On kaikissa tapauksissa hauskaa nähdä edes joitakuita ja havaita, ettei kuitenkaan ole niin aivan kuollutta. Täällä olisi paljon tehtävää; antakoon Jumala tuulahduksen hengestään, ettei hänen työnsä estyisi, vaan edistyisi."

— — "Olin tänään iltajumalanpalveluksessa kirkossa, missä Schauman saarnasi täydelle huoneelle. Hiukan teeskenneltyä mielestäni, puhdasoppista, mutta abstraktista ja oppinutta, nuhteetonta, mutta ilman elävää sovelluttamista; lyhyesti, en pitänyt siitä. Täällä on niin paljon kristillisiä mielipiteitä, ja siinä kyllin. Harjoitusta ja sen ohella elämää ja henkeä tahtoo enimmäkseen puuttua. — Kirkosta menin Wegeliuksen luo, missä vihdoin tapasin neiti Claessonin, josta ennen olin kuullut paljon puhuttavan. Hän näyttää olevan vilkas ja innostunut ihminen, lukenut ja vapaamielinen, puhuu kuin professori. Se on oleva hauska tuttavuus sinulle. [Nti Claesson (= rva Constance Hodgin) kuoli Vinonassa Yhdysvalloissa 14 p. syysk. 1877. Morgonbladetissa 2 p. marrask. s.v. on valaisevia muistosanoja tästä etevästä suomalaisesta naisesta.] — Täällä Topeliuksen luona on nykyjään hänen serkkunsa, rouva Lagermarck Uudestakaarlepyystä, joka tuli pahimmalla kelirikolla tänne ruvetakseen laupeudensisareksi. On naurettavaa nähdä, kuinka hän koettaa kaunistella epäilemättä jotenkin vaivaavaa asemaansa muiden joukossa, jotka elävät hyvin ankarasti — miltei kuin nunnat, ja joilla on ankarat säännöt pienimmällekin askelelle." [Tässä esitettäköön täytteeksi, mitä Z. Topelius lausuu muistiinpanoissaan Stenbäckistä tältä ajalta. Mainittuaan, että perhe oli jäänyt Kuddnäsiin Maria-tyttären syntymisen johdosta, jonka "isokummi" Stenbäck oli, jatkaa hän: "Suuresta, tyhjästä asunnostamme vuokrasi Lauri Stenbäck sänkykamarin, serkkuni Josefina Lagermarck asui toisessa huoneessa, ja molemmat aterioivat kanssamme. Stenbäck oli sairaalloinen, arka ja epätasainen luonteeltaan, mutta muutoin sieluna niissä kirjallisissa ja tieteellisissä iltapiireissä, joita nyt nähtiin talossa useammin kuin ennen. Me opimme nyt vasta lähemmin tuntemaan, mutta emme kuitenkaan täysin ymmärtämään toisiamme. Hänessä yhtyi lapsen hurskauteen sairaalloisen miehen ärtyisyys, hän oli milloin itsepäinen, milloin myötämielinen, taipumaton uudessa elämänkäsityksessään ja suvaitsematon muiden omistamaa kohtaan. Kun joskus olimme joutuneet erimielisyyteen, vältin mieluimmin riitaa, ja kenties me juuri sen tähden kuitenkin pysyimme vilpittöminä ystävinä. Mutta etevämpänä sekä opissa että uskossa ei hän 14 vuotta myöhemmin voinut ymmärtää, kuinka oli mahdollista, että minä saatoin tarkastaa hänen virsikirjaansa, vielä vähemmin hän ymmärsi käsitystäni virrestä." —