* * * * *

Se lause, jota Runeberg äsken siteeratussa kirjeessä käyttää Stenbäckistä, oli kovaksi onneksi kirjaimellisesti totta hänen ruumiilliseen terveyteensä katsoen. Tästä ajasta pitäen, eli tarkemmin sanoen talvesta 1857-58, hän oli sairauden murtama mies, mutta hänen sielunsa ei silti ollut heikontunut voimiltaan, vaan säilytti vilkkautensa ja joustavuutensa yhä edelleen. Jopa voi, jollei ota lukuun, että se tulisuus ja ärtyisyys, joka kuului hänen luonteeseensa, kivulloisuuden johdosta tuli useammin näkyviin kuin ennen, sanoa, että hänen mielialansa yleensä oli iloinen ja että hän tyyneydellä kantoi kärsimyksensä. Mainittuna talvena hän vielä ajatteli vastustaa enenevää kylmänarkuuttaan eli toisin sanoen "karaista itseään" eikä sen vuoksi lakannut käymästä kirkossa, joka tietysti ei ollut lämmitettävä, vaan istui siellä tuntikausia ja meni sitten saunaan. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen kuin mitä hän oli tarkoittanut; rinta huononi, ja hänen täytyi lakkaamatta pysyä sisällä. Siten alkoi Stenbäckille hänen 12-vuotinen "vankeutensa", joka oli siinä, että hänen säännöllisesti 8-9 kuukautta vuodessa täytyi asua seinäin sisällä.

Keväällä 1858 huomattiin, että niin suuri ontelo oli syntynyt toiseen keuhkoon, että se oli miltei kokonaan toimeton. Vanhan lääkärinsä, Uudessakaarlepyyssä asuvan tohtori Blankin, kehoituksesta Stenbäck päätti silloin vaimonsa seurassa tehdä matkan tunnettuun Sodenin parannuspaikkaan lähelle Frankfurt am Mainia, vaikka tohtori Ghurberg Vaasassa antoi sen lausunnon, että hän hyvin saattoi jäädä kotia kuolemaan, sillä ulkomailta hän ei kuitenkaan ollut hengissä palaava. Kumminkin kävi paremmin. Sodenissa häntä hoiti osaaottavasti eräs tohtori Kolb sillä seurauksella, että heikontuneet voimat osaksi palautuivat ja että hän sitten noudattaen mainittua varovaisuutta vielä eli päälle vuosikymmenen. [Kuinka Stenbäckin tavallisuudesta poikkeava persoonallisuus kaikkialla teki vaikutuksensa, huomaamme m.m. siitä, että hän Sodenissa sai hartaan ystävän eräästä papista nimeltä Albert Schenck Ehringshausenista Hessenissä, jonka kanssa hän sitten monta vuotta oli kirjeenvaihdossa; Eräs Schenckin kirje (28 p:ltä elokuuta 1858) on tallessa ja osoittaa, kuinka lämmin hänen ystävyytensä kaukaista muukalaista kohtaan oli. Käännämme siitä tähän seuraavat rivit: "Jos tulisitte tänne luokseni, en tiedä kuinka iloinen olisin. — Minä olen Teille suuressa kiitollisuuden velassa siitä henkisestä virikkeestä, jonka Teiltä sain. Kuinka oikeassa olitte kysyessänne minulta niin usein, oliko saksalaisilla papeilla myös totista kristillisyyttä eikä ainoastaan kristillisiä ajatuksia! Tämä Teidän sananne on tullut minulle siemeneksi, joka vielä elää ja vaikuttaa minussa. Rukoilkaa kanssani Herraa, että se kantaisi minussa iankaikkisen elämän hedelmän! Vielä en voi Teille muuta tunnustaa kuin: Ei niin, että olisin sen jo käsittänyt, mutta minä tavoitan sitä, että sen käsittäisin, sittenkuin Kristus on minut käsittänyt! — Jälkimmäistä toivon ainakin. Pyydän Teitä tuomitsemaan. Tänä aamuna, tultuani kirjeestänne niin hyvälle mielelle, olen sydämen halulla kirjoittanut huomispäiväisen saarnani. Rouvalleni on ollut huvi kirjoittaa se puhtaaksi Teitä varten, ja minä rohkenen lähettää sen Teille, koska olette tullut ystäväkseni. Niin minä saarnaan, niin minä kirjoitan saarnani, niin minä pidän ne sydämestäni." — —.]

Tässä yhteydessä on soveliainta mainita muutamia muita matkoja, joita Stenbäck teki, saaden niistä ainakin lievennystä ja virkistystä, joskaan ei täyttä parannusta. Kaikki nämä matkat tapahtuivat Turun Kupittaan terveysvesi- ja kylpylaitokseen, jota silloin johti professori Evert Julius Bonsdorff. Ensimmäisen matkan hän teki 1860, toisen 1861 ja kolmannen 1863, jolla viimeisellä oli toinenkin tarkoitus; kesällä 1863 oli nimittäin virsikirjakomitealla taas kokous. — Matkalla ollessaan Stenbäck kirjoitti, kuten tavallisesti, kirjeitä vaimolleen, joten meillä siis olisi tilaisuus seikkaperäisestikin kertoa näiden matkain kulusta. Kuitenkin lienee kylliksi, kun esitämme ainoastaan muutamia piirteitä. — Sekä 1860 että 1861 Stenbäck asui erään rouva Westerlundin luona, jonka hän sanoo hämmästyksellä tunteneensa vanhaksi tuttavaksi, entiseksi Cecilia Fonténiksi. Muina vuokralaisina oli muutamia vanhanpuoleisia naisia, jotka vaivasivat häntä lähentelevällä tuttavallisuudellaan, vaikka hän sanoo voivansa helposti pitää heidät loitolla (!). Ensimmäisellä matkalla olivat kasvattilapset Iida ja Jakkus mukana, ja heistä Stenbäckillä oli suurta hauskuutta, samoinkuin Otto ja Laura Alceniuksesta, jotka silloin oleskelivat Turussa. "Vesihomma", joksi hän sanoo kylpemistä, ei häntä yleensä miellyttänyt. Ensiksi häntä vaivasi myöskin "alastomain olentojen näkeminen" kylpylaitoksessa; ne "näyttivät hänen tottumattomissa silmissään rumilta ja pelästyttäviltä". Hän ikävöi kotia ja kyselee usein, kuinka kasvit menestyvät: "kuinka peltojen laita on kotona; kirjoita myös kuinka puutarhassa on kasvanut, kukat, puut, marjapensaat y.m." Kesällä 1860 oli opettajakokous Turussa, ja Stenbäck otti siihen osaa, vaikka pitkällinen istuminen vaivasi häntä niin, että hän oli iloissaan, kun se loppui. Kesällä 1861 taas hän m.m. kuuli kiitettyä laulajatarta Michaeli'a. "En ymmärtänyt", kirjoittaa hän sen johdosta, "luonnollisesti sitä laisinkaan; hän huusi ja liritteli ilman mitään pontta ja perää — pelkkää turhuutta ja koreilua". Heinäkuun 17 p. samana vuonna pidettiin "kokous, jossa valtiollisia asioita harrastavat henkilöt kaikista luokista neuvottelivat tulevasta valtiopäivävaliokunnasta. M.m. laadittiin vaalilistoja tulevista edusmiesehdokkaista jo Helsingissä ehdotetun listan perustuksella. Jälkimmäisessä ehdotettiin Turun hiippakunnan papiston edusmiehiksi: Schauman, Kenvall, [C. K.] Forsman Ilmajoelta ja minut. Olin kahden vaiheella, pitääkö minun koettaa saada nimeni poistetuksi, ja puhuin siitä Bonsdorffille, joka hartaasti kehoitti moiseen matkaan katsoen sen olevan enemmän hyödyksi kuin vahingoksi terveydelleni. Annan heidän siis ehdottaa itseni, jos tahtovat. Aatteles, jos vielä kerran elämässämme tulemme Helsinkiin politikoitsemaan." (Tunnettua on, että Stenbäck ei tullut valituksi.) Ensimmäiseltä matkalta Stenbäck palasi kenties vähän parantuneena, toiselta, jonka ajalla hän yleensä oli tuntenut itsensä reippaammaksi kuin edellisenä kesänä, "ei suinkaan huonompana kuin ennen"; sitävastoin ei kolmas matka, jonka pääaiheena otaksuttavasti oli virsikirjakomitean kokous, näytä tuottaneen hänelle edes ohimenevää helpotusta. Tänä viimeisenä kertana hän ei myöskään kuten edellisinä kesinä tavannut kylpyvieraiden joukossa miellyttäviä henkilöitä, joiden seurassa hän olisi viihtynyt. Hän ikävöi siis kovin kotia ja lakkautti ennen aikojaan kylpykautensa. "Ainoana toivonani on pian päästä pois, ja kun kerran olen kotona, pidän vastedes varani — jos elän — siitä hulluudesta, että mennä löyhähtäisin johonkin kylpylaitokseen. Rukoilen ja toivon, että Herra suo minun ummistaa silmäni rauhassa kotona." — Stenbäck pysyi tässä päätöksessään. Alistuvasti hän jätti toivon terveytensä palaamisesta.

* * * * *

Stenbäckin viimeinen matka Turkuun on tuonut meidät jälleen virsikirjatyöhön, josta nyt tulee kerrottavaksi yhdessä jaksossa. N.s. Runebergin ehdotus, jossa myös Stenbäckillä ja Lillellä oli ollut jonkun verran osaa, [Eräässä kappaleessa Runebergin virsikirjaa, jonka on omistanut turkulainen kirjanpainaja J. F. Granlund, joka kuuluu mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuranneen työtä, on seuraavat viimeksimainitun tekemät muistiinpanot: "Omarbetade af Lars Stenbäck n:ris 7, 227, 240, 377, af Lille n:ris 130, 218, 222, 250, 280, 320, 339, 402. Resten af Runeberg.">[ ilmestyi painosta 1857. Se sai osakseen monipuolista arvostelua asiantuntijoilta, jotka osaksi persoonallisesta harrastuksesta, osaksi hallituksen kehoituksesta ryhtyivät siihen. Painetuista lausunnoista osoitti varsinkin C. G. von Essenin ja Alfred Kihlmanin yhteisesti tekemä tarkastus "harvinaista hymnologista käsitystä ja kristillistä arvostelukykyä", vaikka sen "toisinaan ajattomasti ilkkuva esitystapa" vaikutti loukkaavasti osaan lukijoita. Ei yksikään tarkastaja ollut katsonut voivansa pitää työtä kokonaan hylättävänä, mutta silti oli suuri joukko perusteltuja muistutuksia tehty ja muutamien virsien perinpohjaisen tarkastuksen ja uuden toimituksen tarpeellisuus tuotu esiin. "Kaivattiin", sanoo Stenbäck, "useita virsiä ja virrenvärssyjä, jotka olisi kannattanut ottaa vanhasta virsikirjasta, pidettiin eräitä muutoksia onnistumattomina ja levottomuutta ja tyytymättömyyttä herättävinä, paljoksuttiin uusien alkuperäisten virsien lukua, jotka muutoin liian räikeästi pistivät silmiin monien tarpeettomasti ja jonkunmoisella keikailevaisuudella vanhoissa virsissä säilytettyjen vanhentuneiden sanamuotojen ja lauseparsien rinnalla, sekä huomautettiin yleensä oikean raamatullisen tarkkuuden, puhtauden ja yksinkertaisuuden puutetta". Tämän johdosta kokoontui virsikirjakomitea jälleen Turkuun alussa heinäkuuta 1863, josta kuitenkin Runeberg jäi pois. Arkkipiispa vaati, että tarkastus heti oli pantava toimeen, jotavastoin Stenbäck ja Lille olivat sitä mieltä, että työ, voidakseen tulla suoritetuksi "sillä huolellisella tarkkuudella ja tyynellä maltilla, jota asian tärkeys vaati", oli tehtävä kotona, niin että he kukin erikseen toimittaisivat tarkastuksen. Tämä käsitys pääsikin voimaan, jota paitsi päätettiin, että uuden ehdotuksen tuli olla valmis v:n 1865 ajalla. Toimituksen periaatteihin katsoen määrättiin m.m., että vanhan virsikirjan aine- ja numerojärjestys oli edelleen säilytettävä, proosanumerot sovitettava runomuotoon laulettaviksi, jotta eivät virsikirjassa olisi tarpeettomana eriskummaisuutena, muutamia poisjätettyjä virsiä ja virren värssyjä vanhasta virsikirjasta tarpeellisilla muutoksilla otettava, ala-arvoiset Runebergin alkuperäisistä virsistä poistettava ja korvattava toisilla, kaikki lauseparret, jotka saattavat herättää levottomuutta ja väärinkäsitystä, karsittava pois sekä ylipäänsä, pannen asianmukaista huomiota muotoon ja nykyajan yleisesti tunnustettuihin vaatimuksiin, säilytettävä vanhan virsikirjan kristillinen henki niin puhtaana ja heikentymättömänä kuin mahdollista. Samalla katsottiin muutamain tarkastajain toivomuksesta tarpeelliseksi, että, mikäli mahdollista, virsiä erinäisiä sieluntiloja, tilaisuuksia ja olosuhteita varten olisi lisättävä liitteenä, jonka kuitenkaan ei välttämättömästi tarvitsisi olla valmis yllämainittuna aikana.

Lille näyttää viipymättä käyneen käsiksi tehtävään, jotavastoin Stenbäck lykkäsi sen kokonaista vuotta tuonnemmaksi. Tämä näkyy eräästä kirjeestä Lillelle 23 p:ltä marraskuuta 1864, jossa Stenbäck kirjoittaa: "Osaksi vaivan pelosta ja ajan puutteesta, osaksi suuresta epäluottamuksesta kykyyni ja voimiini en tullut ryhtyneeksi toimeksi saamaani virsikirjamme tarkastamiseen, ennenkuin velvollisuuteni tänä syksynä pakotti minut siihen, kun ei ole enää pitkä aika jäljellä, ennenkuin työn tulee olla valmis. Nyt olen askaroinut sen ääressä niin ahkerasti kuin mahdollista on ollut kovin heikoille voimilleni, ja kuin kansatulvan alituisesti keskeyttämä aikani on sallinut. Mutta kuitenkin olen sielulla ja sydämellä kiintynyt yritykseen, niin vaivalloinen kuin se onkin. Ponnistuksissani olen monta kertaa tuntenut Herran mahtavaa apua ja tullut erinomaisesti rohkaistuksi hänen läsnäolostaan ja armostaan. Toivon ja uskon, että hän ei vastakaan ole ottava pois kättään, niin kauan kuin hän antaa elämän kipunankaan säilyä, ja ettei hän salli rakkauden tähän työhön sammua. Vielä en ole ehtinyt pitkälle — vain kappaleen toiselle sadalle — mutta arvelen voivani päästä loppuun ensi keväänä tai kesänä, jos terveys on sellainenkaan kuin nyt. Mitä pitemmälle ehdin, sitä enemmän tulen siihen vakaumukseen, että uusi toimitus on todella tarpeen; mutta pelkään suuresti, että muutokseni havaitaan moniksi ja suuriksi. Mutta sen ohessa huomaan myös yhä enemmän, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa kirkkomme on Runebergille, ja kuinka suuri hänen ansionsa on virsikirjamme parantamisessa. Kuten sanottu, työ on tullut minulle hyvin rakkaaksi. — — Monien erilaisten muistutuksien tuottama puuha lisää työtä melkoisesti ja johtaa helposti tarpeettomiin aprikoimisiin, mutta niitä ei tietysti suinkaan voi jättää huomioonottamatta."

Kirje päättyy sanoilla: "Jos joskus tahtoisit ilahduttaa minua muutamilla riveillä, niin ole hyvä ja ilmoita minulle lähemmin, kuinka Runeberg jaksaa; olen kauan ollut vailla tietoja hänen tilastaan enkä ole koskaan oikein kuullut, kuinka hänen laitansa oikeastaan on. Jospa hän olisi täysissä sielun voimissa, vaikka ruumis on heikko! — Elän tavallista kamarielämääni ja odotan Herran kutsua." — 14 p. joulukuuta Lille vastaa ja kirjoittaa ensiksi suuresta ilostaan, kun Stenbäck on ryhtynyt tarkastukseen, kertoo sitten mitä hän itse on tehnyt asian hyväksi ja lupaa lopuksi seuraavana kesänä tulla Isoonkyröön suullisesti neuvottelemaan. Muistellen heidän entistä yhteistyötään hän jatkaa: "Ja tässä rakkaasti muistellessani tuota hyvää aikaa, jolloin se tapahtui, on juuri oikea hetki lausua sinulle Runebergilta mitä lämpimin tervehdys, jota vartavasten olen ollut Porvoossa hakemassa! Tervehdi Stenbäckiä ja sano hänelle, etten suinkaan ollessamme yhdessä Turussa uskonut vielä 8 vuotta sen jälkeen voivani lähettää tervehdystä hänelle, ja että olen sydämestäni iloinen siitä, että hän tuntee itsellään olevan voimia ja halua virsikirjatyöhömme — niin kuuluivat hänen sanansa — ilolla huomaat siitä, että hänen muistinsa ja ajatuskykynsä on säilynyt — ja että hän voi puhuakin, vaikka se kyllä käy vähän kankeasti. Mitä edelleen virsien tarkastukseen tulee, antoi hän meille täyden vapauden nyt menetellä virsiensä kanssa niin kuin hän itse menetteli vanhoja virrentekijöitä kohtaan, katsoen että ne eivät enää olleet hänen, vaan kirkon omia. Itsensä hän katsoi voimattomaksi tekemään niille enää mitään ja yleensä kirjallisen toimintansa loppuneeksi. Ja kovaksi onneksi niin lieneekin. Tosin hänen sielunvoimansa ovat tallella; täysi selvyys, muisti tavattomassa määrin, mielenkiinto kaikkeen; mutta hän ei siedä mitään ajatuksenponnistusta, ei voi kuulla mitään luettavan itselleen (itse hän ei voi lukea mitään tuntematta pyörrytystä), väsyy pian keskusteluun ja puhuu jäykästi. Suuri heikkous tuntuu yhä vielä hänen sielussaan, huomaa että se kärsii ruumiin keralla, joka on niin murtunut. Sillä oikea puoli on edelleen halvautuneena, käsi kokonaan ja jalka myös kovin, niin että hän talutettaessa laahaa sitä jäljessään. Mieliala on kuitenkin muuttumaton — lukuunottamatta vähäistä kärsimättömyyttä — ja sielunvoimalla ja alistuvasti hän kantaa onnettomuutensa; mutta on kuitenkin surullista nähdä tämä! suuri henki niin heikontuneena, voimattomana" — — (loppu puuttuu) — — Seuraavassa kirjeessä 5 p:ltä helmikuuta 1865 Stenbäck kirjoittaa tämän johdosta: "Tiedonantosi Runebergista liikutti sydäntäni; kaikki on turhaa ja katoovaista maan päällä — kuitenkin se, joka kuulee Poikaa ja uskoo häneen, on elävä iankaikkisesti. Suotakoon se armo meille!"

Viimeksimainitussa kirjeessä Stenbäck ilmoitti tarkastaneensa puolet virsikirjasta. — "Mitä pitemmälle tulen, sitä enemmän minusta on tarpeen muutoksia ja muodostuksia. — — Mutta aiottua liitettä varten on — pelkään minä — minun mahdoton tehdä mitään; koko talvi ja kevät menee tyystin vanhojen tarkastamiseen." Hän ehdottaa siis, että Lille erityisesti ottaisi huolekseen lisien keräämisen liitettä varten eikä "kaivelisi" itse virsikirjaa. — "Samoinkuin sinä en minäkään tahtoisi tuoda mitään omaa sepittämääni, kun meillä on niin runsaat aarteet kirkkomme parhailta ajoilta niin monessa kokoelmassa, joita minulla on useampia: Raumerin, v. Stipin, Pasigin y.m. Siten me — luullakseni — helpommin saamme sanotun liitteen aikaan, joka minusta tuntuu sangen vaikealta osalta työstä, yli kykyni ja haluni käyvältä."

Menettelytavastaan Stenbäck itse mainitsee samassa kirjoituksessa (vuodelta 1869), josta jo yhtä ja toista on siteerattu: "Lakkaamaton pyrintöni oli noudattamalla komitean muistutuksia säilyttää vanhan virsikirjan sisällys niin hämmentymättömänä, että sen ja kristillisyyden todelliset ystävät niin vähän kuin mahdollista tapaisivat mitään uutta ja vierasta, vielä vähemmän mitään asiaankuulumatonta. Kuitenkaan ei mielestäni siihen suinkaan ollut pyrittävä siten, että vanhentuneita sanamuotoja, lauseparsia ja sanajärjestyksiä ajalla ja ajattomasti käytettäisiin, ollen siitä varma, että nykyjään ei enää voinut olla monta, jotka luulivat, että n.s. henki on näissä arkaismeissa. Päinvastoin luulin ehdottomaksi velvollisuudekseni koettaa teeskentelemättömästä ja arvokkaasti tulkita jalon sisällyksen niin huolellisessa muodossa kuin kykenin saamaan aikaan, kielellä, joka ei ainoastaan eroa nykymuotisen salongin ja teatterin, vaan myös harmaan muinaisajan kielestä. Ei ollut asiana säilyttää vanhain virrentekijäin ja kääntäjäin sanoja ja lauseparsia, vaan heidän ajatuksensa, aiheensa, koko heidän katsantotapansa, ja ne kunkin yksilöllisessä omituisuudessa. Lyhyesti sanoen, pääasia näytti minusta olevan vain se, että Jumalan totuus, joka vanhoissa virsissä elävästi ja voimakkaasti lausutaan julki, uudessa laitoksessa esiintyisi väärentymättömässä ja vähentymättömässä puhtaudessa ja voimassa. Onko se tapahtunut, sen päättäkööt ja ratkaiskoot ne, jotka ovat saaneet Jumalalta valistetut silmät; tiedän vain, että se on ollut vakava aikomukseni ja alituinen rukoukseni. Sen vuoksi koetin myöskin, mikäli hymnologiset tutkimukseni myönsivät, jokaisen virren alle asettaa alkuperäisen tekijän nimen, siten edistääkseni ja helpottaakseni vertailua heihin; sillä varsinaisten alkuvirsien neuvoksi- ja harkittavaksi-ottaminen näytti luonnolliselta ja itsestään selvältä. Ainoastaan Runebergin ja muiden vielä elävien runoilijain alkuperäiset virret ovat ilman tekijännimiä, koska olin epävarma, hyväksyivätkö he ne muutokset, jotka komitean nimenomaisella luvalla mielestäni voi ja tuli tehdä niihin, samoinkuin myös Ruotsin uudesta virsikirjasta otettuihin virsiin."