Ack, synden! hvem är utan synd på jorden?
Vi kunna dock ej bli så heliga,
Gud nåde oss, att vi ej skulle synda;
Men om vi tro på Kristus blott, så skadar
Ej synden oss, ty han för den har lidit,
Och som man vet, dog han för oss på korset,
På det vi icke skulle bli fördömda.
Ja väl, jag vet det!
— — — — —
Nog komma mörka tankar, om man vill
Fördjupa sig i dessa dunkla saker
Och med sig själf gå alltför strängt tillväga.
Då kan man råka i melankoli —
— — — — —
Låt bli då, käre vän, att mycket grubbla.
Du kunde därmed bli — det Gud bevare —
Blott en af dessa mörka pietister,
Som hänga hufvudet och sitta jämt
Gudsnådlige med näsan öfver boken
Och lefva ej som andra människor,
Men mena i sitt högmod att blott de,
De äro omvände, men ingen annan. — —
[Mutta synti, kunnioitettava herra pastori?
Ah, synti! kuka on synnitön maan päällä?
Emmehän toki voi tulla niin pyhiksi,
Jumala armahtakoon, ettemme tekisi syntiä;
mutta jos vain uskomme Kristukseen,
niin ei synti meitä vahingoita,
sillä sen takia hän on kärsinyt,
ja kuten tiedämme, hän kuoli puolestamme ristillä,
ettemme tuomituiksi tulisi.
Niin, sen mä tiedän!
— — — — —
Kyllä tulee synkkiä ajatuksia, jos tahtoo
syventyä näihin hämäriin asioihin
ja menettelee itseänsä kohtaan liian ankarasti.
Silloin voi vaipua alakuloisuuteen —
— — — — —
Ole siis, rakas ystävä, paljon mietiskelemättä.
Sinusta voisi siten tulla — Herra varjelkoon —
vain yksi noita synkkiä pietistejä,
jotka kallella-päisinä alati hurskastellen istuvat
kirja nenän alla eivätkä elä kuin muut ihmiset,
vaan luulevat ylpeydessään, että vain he,
he ovat kääntyneitä, mutta ei kukaan muu. — —]
Toisella katkelmalla on nimi "Rudolf, kohtauksia", ja se on ensi repliikeistä alkaen vuoropuhelua Rudolfin ja hänen morsiamensa välillä. Se alkaa näin:
Säg, att du älskar mig?
Ja väl, jag älskar dig.
Du älskar mig?
När solen steg i ljussom nu
Ur hafvet upp och neder göt sin gyllne glans,
Satt jag engång på denna klippas brant med dig,
Och när du svor att älska mig, då svor ock jag
Att troget älska dig i lifvets lust och nöd.
Den eden hörde solen, hörde haf och jord,
Och Herren Gud i himlen, Rudolf, hörde den.
[Sano, että minua rakastat?
Niin, minä rakastan sinua.
Sinä rakastat minua?
Kun päivä nousi valoisana kuin nyt
meren helmasta, valaen maille kultaloistettaan,
istuin kerran kanssasi tämän kallion reunalla,
ja kun vannoit minua rakastavasi, silloin minäkin
vannoin uskollisesti sinua rakastavani ilossa ja surussa.
Sen valan kuuli aurinko, kuuli meret ja maat
ja taivaan Jumala sen kuuli, Rudolf!]
Kuultuaan tämän vakuutuksen Rudolf ihmettelee, kuinka hänen morsiamensa katse on niin outo ja kylmä; hän aavistaa, että hän ei ole enää sama kuin ennen ja että juopa on avautunut heidän välilleen. Niin, sanoo morsian, en ole enää sama, ja minä kiitän Jumalaa siitä.
Din brud du lämnade i syndens mörker smidd —
[Morsiosi jätit synnin pimeyden kahleisiin —]
Tähän päättyy katkelma, mutta aihe on kuitenkin selvä. Tarkoituksena on ollut kuvata herätyksen aikaansaama traagillinen rikkoutuminen kahden rakastavan välillä.