Helsingissä marraskuulla 1901.
Eliel Aspelin.
ENSIMMÄINEN LUKU. 1811-1827.
Stenbäckin suku. — Vanhemmat ja koti Kuortaneella. — Koulunkäynti.
— Muutto Vöyrille ja koti siellä. — Runoilijalahjat ilmaantuvat.
Stenbäck-suvun historia alkaa liikuttavalla tarinalla velvollisuudentunnosta ja ihmisrakkaudesta, jossa säilyy kantaisän ja hänen veljensä muisto.
Suvun kantaisä, Jooseppi nimeltä, oli talollisen Heikki Liukun poika Lyyskilän kylästä Laihian pitäjästä. Kun poika tuotiin Vaasan triviaalikouluun, antoi rehtori hänelle nimen Stenbäck (kiviluoma) muistoksi muutamasta isosta kivestä luomassa eli joessa kotitalon kohdalla. Papintutkinnon, joka siihen aikaan oli alemmista kansankerroksista opin teille lähteneiden tavallinen päämäärä, Jooseppi Stenbäck suoritti 27 vuoden vanhana Turussa, ja hänet määrättiin sen jälkeen ensin kotipitäjänsä kirkkoherran apulaiseksi ja myöhemmin Ilmajoen kappalaiseksi. Vihan aikana hän oli kutsuttu julistamaan rauhaa ihmisille. Viholliset täyttivät maan, jonka asukkaat turvattomina olivat jätetyt heidän mielivaltaansa. Ketkä suinkin kykenivät, pakenivat meren taakse taikka kätkeytyivät erämaihin. Pakolaisiin olivat liittyneet myöskin kaikki näiden seutujen papit paitsi Jooseppi Stenbäckiä, joka järkähtämättömänä pysyi paikallaan. V:een 1714 hän piti vaimonsa ja lapsensa luonaan, mutta silloin hän toimitti heidät Tukholmaan. Varmaankin oli ero katkera, mutta sittenkin hän oli kai iloinen ollessaan yksin, sillä hänen ei tarvinnut pelätä ainakaan omaistensa henkeä, kun hänet vähän aikaa myöhemmin vangittiin ja kuljetettiin Vaasaan. Jooseppi Stenbäckin vankeuden aikana kaupungissa — niin tarina kertoo — tapahtui eräänä yönä, että hänen vanhempi, naimaton veljensä Laihialta salaa hiipi hänen luoksensa ja rukoili saada jäädä hänen sijaansa vangiksi, jotta nuorempi veli paeten pelastuisi perheelleen ja seurakunnalleen. Yöllinen kohtaus päättyi niinkuin luonnollista oli. Kieltäytyen vastaanottamasta uhria Jooseppi jäi nytkin paikalleen, ja veljen täytyi palata samaa tietä kuin oli tullutkin. Kun sama veli jonkun aikaa sen jälkeen lähti viemään ruokatavaroita sydänmaassa piileskeleville omaisilleen, joutui hän vihollisten käsiin ja surmattiin. Joosepin taas kasakat kuljettivat Kristiinankaupunkiin, pidellen häntä niin pahasti, että hän tuli rammaksi molemmilta jaloiltaan. Rauhanteon perästä hän palasi seurakuntaansa ja ryhtyi jälleen virkaansa hoitamaan — vaikk'ei kuitenkaan niin kuin ennen. Voimatta itse liikkua paikaltaan kannettiin hänet sunnuntaisin nojatuolissa kirkkoon, missä kansa hartaasti kuunteli kovia kokeneen miehen opetuksia.
Jooseppi Stenbäckin pojista joutui Lauri-niminen konrehtoriksi Turun katedraalikouluun, Tuomas Limingan kirkkoherraksi ja Juhani kappalaiseksi Alahärmään. Keskimmäinen näitä veljeksiä on tunnettu muutamien painosta julkaistujen suomalaisten ja ruotsalaisten saarnojen tekijänä, jota paitsi hän on kirjoittanut (ruotsiksi) "historiallisen kertomuksen Raahesta ja Saloisista" (Tukholmassa 1769). Nuorimmalla oli useita poikia, joista jälleen kolme, Kaarle Fredrik, Juhani ja Kustaa, tuli papiksi. Ensinmainittu on sen kodin perustaja, joka on tämän elämänkertomuksen varsinainen lähtökohta.
Kun Pohjanmaa menneen vuosisadan alussa uudestaan tuli sotatantereeksi, oli Kaarle Fredrik Stenbäck kirkkoherrana Kuortaneen pitäjässä, seudulla, joka oli kesällä 1808 tapahtuvien sotaliikkeiden ja tappelujen keskellä. Pitäjän enimmin viljelty, väkirikkain osa sijaitsee näet Kuortanejärven ympärillä, jonka rantaa maantie Lapuan ja Alavuden välillä kulkee. Järven itäisimmän ja isoimman, Kirkkojärveksi sanotun ulapan itärannalla on pitäjän kirkko ja vastapäätä toisella rannalla pappila. Kun tämä on noin 20 kilometriä Lapualta, 30 Alavudelta ja ainoastaan puolitoista kilometriä Ruonan sillalta, niin tykkien jyske näiltä kolmelta samannimiseltä tappelutantereelta häiritsi sen rauhaa yhä uudestaan, vain joidenkuiden viikkojen väliajalla. — Jo tässä mainittakoon, että pappila asemapaikkaansa nähden on kauneimpia Etelä-Pohjanmaalla. Niinkuin nimikin, Haapaniemi, ilmaisee, on talo järveen pistävällä niemellä. Järven puolella asuinrakennusta on puutarha, josta kirkkoherra Stenbäckin istuttama lehtokuja johtaa alas rantaan. Näköala aukean, saarettoman järven yli oli muinoin vielä kauniimpi kuin nykyjään. Silloin näet Melliniemi vasemmalla ja Hiironiemi oikealla kädellä pappilan niemestä enimmäksi osaksi olivat metsän vallassa, samoinkuin vielä tätä nykyä vastakkainen ranta, mistä kirkon katto ja kellotapuli huippuineen kohoavat tumman havumetsän ylitse.
Kirkkoherra, joka oli syntynyt 1760, oli sodan aikana parhaimmissa miehuudenvoimissaan. Oltuaan yhdeksän vuotta koulunopettajana Pietarsaaressa oli hänet 1790 nimitetty Alahärmän kappalaiseksi viran tultua avoimeksi hänen vuotta aikaisemmin kuolleen isänsä jälkeen. Vuotta ennen sodan syttymistä hän oli päässyt Kuortaneelle kirkkoherraksi. Samana vuonna kuin hän muutti Alahärmään, hän oli nainut kauppiaan tyttären Beata Mellbergin Pietarsaaresta, mutta tämä ei ollut hänen kohtaloissaan osallinen kauemmin kuin v:een 1807. Rouva kuoli näet kuukautta ennen Kuortaneelle muuttoa. Sodan alkaessa ei siis pappilassa ollut äitiä, joka olisi hoitanut siellä kasvavia kolmea lasta. Luultavasti oli nuorempien lasten, 11-vuotiaan Susanna Sofian ja 10-vuotiaan Kaarle Fredrikin, hoito uskottu joko jollekin vanhemmalle vaimonpuoliselle sukulaiselle taikka vanhimmalle siskolle, 16-vuotiaalle Elisabet Margaretalle eli Lisettelle, niinkuin häntä kotona nimitettiin. Paitsi näitä lapsia oli kirkkoherralla ensimmäisestä aviosta ollut kolme muutakin, joista kaksi oli kuollut aivan pieninä ja poika Simon Reinhold tapaturmaisesti saanut surmansa kaukana kodista.
Koska viimeksimainitulla tapahtumalla on välillinen merkitys aineeseemme katsoen, kerrottakoon se tässä. Tuntemattomasta syystä tämä poika, tuskin lapsenkamarista päässeenä, 1805 lähetettiin pitkälle merimatkalle — arvattavasti Pietarsaaresta olevassa laivassa, jonka omistaja taikka päällikkö oli joku äidin sukulaisia. Laiva kävi Espanjassa ja oli, sinne saakka kaiken sujuttua onnellisesti, juuri lähtenyt paluumatkalle, kun nuori Stenbäck Malagan ja Gibraltarin välillä hukkui 25 p. marraskuuta mainittuna vuonna: hyökyaalto pyyhkäisi hänet kannelta mereen. Saatuansa surusanoman isä sepitti allaolevan suomenkielisen murherunon sisarusten laulettavaksi kirkossa, silloin kun tavanmukainen kiitos veljen kuolemasta tehtiin. Runo, joka sisältää lasten suuhun pantuja lohdutussanoja vanhemmille, painettiin Vaasassa varustettuna seikkaperäisellä otsakirjoituksella, jossa ilmoitetaan sepitelmän aihe. Säkeet kuuluvat näin: