"Tervehdyksessä Upsalalle" sanotaan, että se houkutteleva ääni, joka kutsuu runoilijaa meren taakse, teki:

Att hvarje vårfröjd blektes och
Min själ blef stor, blef allvarsam.

[Että kaikki kevään riemut vaalenivat
ja minun sieluni tuli suureksi, tuli vakavaksi.]

Se on vaikeampi ymmärtää, kuin että suru vaalentaa kevään riemun ja tekee ihmisen vakavaksi. Surun, joka vaikutti niin, tuotti Östringin kuolema Stenbäckille. Jos mikään oli omansa jyrkentämään eroa nykyisyyden ja entisyyden välillä, oli se kaiketi tämä suru, ja se on sen vuoksi otettava lukuun, kun koettaa selvitellä itselleen, kuinka hänen sielunelämänsä kehittyi. Nyt voimme myöskin hyvin palata kirjoitukseen Östringistä, jossa Stenbäck ystävästä puhuessaan avaa oman sydämensä. Se on muutoin myöskin välttämätöntä tässä lopettaaksemme sen episodin runoilijan elämästä, jonka ystävyys Östringiin muodostaa.

Ensiksi hän sanoo, minkälainen tämä ystävyys oli: "Minä olin vainajaan mitä läheisimmässä suhteessa, ja hänen kallis muistonsa tuo mieleeni kaiken, mitä sydämellisessä tuttavuudessa ja veljellisessä yhdyselämässä on iloista, elähdyttävää ja suloista; mutta paljoa enemmän kuin inhimillinen ystävyys kiinnitti meitä toisiimme se suuri ja korkea asia, johon me molemmat heräävän ajatuksen innolla ja ensimmäisen rakkauden hehkulla antauduimme ja jossa me tahdoimme elämässä ja kuolemassa pysyä, nimittäin kristillisyys, jonka Jumala armossaan teki meille yli kaiken tärkeäksi ja kalliiksi." Tästä ymmärrämme, että hän ei voinut olla oikaisematta Holstin esitystä, kun tämä, tosin hyvässä tarkoituksessa, mutta silti erehdyttävästi, oli tahtonut selittää Östringin herätyksen jonkunmoiseksi kehitysjaksoksi hänen filosofisessa mietiskelyssään. — "Kristillisyys", sanoo Stenbäck, "ei ole olemassa mietiskelyjä varten, vaan — — ihmiset elävät tässä maailmassa yksinomaan ja oikeastaan elääksensä kristillisyyden, vaikka he alinomaa unohtavat Kristuksen suuren sanan: Se, joka tekee minun Isäni tahdon, hän — eikä kukaan muu — on havaitseva."

Tehtyään edelläolleen yleisen luonteenkuvauksen Stenbäck esittää pääpiirteet Östringin elämästä yliopistossa. Nuorena ylioppilaana hän joutui vähitellen siihen toimettomaan, joutilaaseen elämään, johon niin moni koulun pakosta päästyään ymmärtämättömyydessään on antautunut korvaamattomaksi vahingokseen, jota sittemmin tuskin suurimmillakaan ponnistuksilla voi edes osaksi korjata. Hyvin moni hyvä kyky on auttamattomasti mennyt hukkaan, vaipunut kokonaan kelpaamattomaksi ja kykenemättömäksi tai vihdoin äärettömässä epätoivossa syöksynyt irstauteen ja paheisiin, siksi että ensimmäiset ylioppilasvuodet on uhrattu niin sanotun ylioppilasvapauden ja toverielämän nauttimiseen sekä siten laiminlyöty ylioppilaan ensimmäinen velvollisuus, vakava ja uuttera opiskeleminen. Jonkunmoinen ymmärryksen ja mielen aateluus pidätti tosin Östringiä ulkonaisista silminnähtävistä paheista ja erhetyksistä. Mutta hänen sielunsa kadotti paljon joustavuuttaan, ja autio mielenkyllästys uhkasi vallata hänet. — Östringin sielun syvyydessä paloi salainen levottomuus, hämärä kaipaus, joka pakotti häntä kiihkolla ja jonkunmoisella epätoivon innolla antautumaan kaikkeen, mikä hänestä näytti voivan täyttää sitä tyhjyyttä, jota hän kantoi sisällään ja josta Jumalan kutsuva ja kehoittava ääni puhui hänelle, vaikk'ei hän sitä tietänyt tai ottanut siitä vaaria. — Tämän levottomuuden ajamana Östring turvautui runouden ja kirjallisuuden lukemiseen, velton laiskuuden tavalliseen pakopaikkaan ja surulliseen keinoon, joka on tärvellyt monta ihmistä. Sillä kohtuuton askaroiminen näissä asioissa on kaiketi enemmän kuin mikään muu omansa lamauttamaan ja eksyttämään sielua ja tekemään sen kelpaamattomaksi sekä maata että taivasta varten. — — Sittenkuin Östring oli enemmän perehtynyt akateemisiin oloihin, näytti harrastus osakuntaa kohtaan korporatsionina ja yhteisen ylevämmän hengen elvyttäminen sen piirissä tarjoavan alaa jalommalle pyrkimykselle ja ihanteelliselle innostukselle ja toiminnalle. Aatteessa kaikkia vallitsevasta ja elähdyttävästä yhteisyyden hengestä, yhteisestä suurenmoisesta yhteiskuntaelämästä ja kohoamisesta yläpuolelle yksityisiä pikku pyrintöjä ja pyyteitä oli niin paljon houkuttelevaa ja lupaavaa; ja kun tällä aatteella ei ollut suurempaa vaikutusalaa, kääntyi se osakuntalaitokseen ja sen uudistamiseen. Östring tarttui tavallisella levottomalla halullaan tähän aatteeseen, ja muutamat muut yhtyivät samaan harrastukseen ja kannustivat toisiansa eteenpäin. On varmaa, että ainakin muutamissa heistä tämä leimahtava innostus osakuntaelämään johtui lämpimästä halusta tyydyttää sielua, joka kaipasi jotakin jalompaa, ja syvästä tyytymättömyyden tunteesta omaa sisäistä ja ulkonaista asemaansa kohtaan. Mutta huolimatta kaikesta tästä täytyi, Stenbäckin mielestä, yrityksen, joka väkisin tahtoi ihanteittensa mukaan saada paremman hengen heräämään ja laskeutumaan osakuntaan, mennä myttyyn, koska ei itse seisty ainoalla totisella ja vakaalla pohjalla, koska ei ollut oppaana Jumalan henki, jota vailla kaikki uudistustyöt maailmassa ovat pelkkiä tuulentupia. — Kuitenkin oli Östring sisäisestä, voittamattomasta kyllästymisestä siihen löyhään ravintoon, jota runous tarjosi, johtunut filosofian tutkimiseen. Varsinkin vaikutti häneen Hegelin filosofian muoto, sen johdonmukaisuus ja dialektiikka, vähemmin sen sisällys. Kuitenkin esti häntä hänen osaksi luontainen, osaksi nuoruudelle kuuluva henkevyytensä jäykistymästä Hegelin muodollisuuteen ja antautumasta sen järkkymättömän ja säännöllisen rautatien kuljetettavaksi (rautatie ruumiille ja Hegelin filosofia hengelle — ne syntyivät samaan aikaan!). — Silloin sattui se tapaus, joka erotti Östringin joksikin aikaa yliopistosta.

Tähän saakka Östring oli tavallaan ollut kiintynyt niihin kolmeen harrastukseen, jotka pääasiallisesti vallitsevat aikaamme, nimittäin runouteen, politiikkaan ja tieteeseen, noihin mahtaviin kahleisiin, joihin useimmat niin sanotut sivistyneet ihmiset meidän päivinämme ovat kietoutuneet. Yliopistosta erotettuna hän näki Jumalan ihmeellisen johdatuksen kautta tulleensa muutetuksi toisiin oloihin. Ne siteet, jotka olivat häntä kahlehtineet, höltyivät; ne kauniskuoriset harrastukset, jotka olivat olleet hänen korkeimpansa ja parhaansa, alkoivat raueta kokoon ja hälvetä pois, mutta sisällinen tyhjyys ja levottomuus jäi jäljelle ja kävi sitä selvemmäksi; se sekava hurmio, jossa hän oli elänyt, alkoi kadota, ja hänen henkensä huomasi tuskalla olevansa vieras omalle itselleen. Hänen sekä ulkonainen että sisällinen tilansa johti nyt hänet omaan itseensä ja pakotti hänet katsomaan omaan sydämeensä. Ja mitä enemmän hän katsoi, sitä enemmän avautui hänelle uusi maailma, josta hän ei tähän saakka ollut tietänyt, ja uudessa valossa hän näki itsensä, suuntansa ja pyrintönsä. Hän havaitsi surulla ja vavistuksella, että hän oli erehtynyt koko elämän päämäärästä, jopa ettei hän vielä koskaan ollut sitä aavistanut, että ainoa ja oikea iäinen totuus oli hänelle kokonaan tuntematon ja ettei hän vielä ollut astunut askeltakaan sitä löytääkseen ja voittaakseen; että hän oli seurannut petollisia virvatulia ja niitä seuratessaan unohtanut kaikkien ihmisten ainoan suuren pääasian, etsiä Jumalaa ja hänen elävää tuntemistaan. Hän havaitsi, että samalla kuin hänen päänsä oli täynnä filosofisia mietiskelyjä, samalla kuin hänen sielunsa itsetyytyväisenä oli elävinään ainoastaan kauniissa, korkeissa ja jaloissa harrastuksissa, synti yhä asui hänen sydämessään järkkymättömänä ja esteettömänä erottaen hänet kauaksi Luojastaan ja Jumalastaan, että synti hänessä kuitenkin oli murtamaton, ja hän eli kuin voimaton vanki sen vallassa. Mutta hänen omassatunnossaan kuului voittavalla voimalla Jumalan ääni: Olkaat pyhät niinkuin minä olen pyhä; ellei joku uudestisynny — —, ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ei teidän pidä taivaan valtakuntaan sisälle tuleman. Nyt oli kirves pantu puun juurelle, ja kaikki valekangastukset katosivat, mutta Herra yksin puhui: tee parannus, tai minä lyön sinut maahan! Tämä on herätys, ja ken ei sitä ole kokenut, ei ole vielä astunut ensimmäistä askelta sillä tiellä, joka vie elämään. — — Tässä ei filosofialla ollut mitään osaa, ja Jumalan armo oli liian syvästi ja perinpohjaisesti ottanut Östringin valtaansa, jotta hän olisi voinut joutua tuohon, ei harvinaiseen, erehdykseen sovitella filosofiaa ja kristillisyyttä yhteen, rakentaa itselleen filosofinen kristillisyys ja tyytyä siihen. Raamattu tuli hänen lähteekseen, hänen valokseen ja johtajakseen, tähdeksi, jota hän yksistään tahtoi seurata. Luonnollisesti täytyi sen syvän musertumisen, sen olennonpohjaisen uudistuksen, jonka alaiseksi Östring nyt joutui, kuvastua myöskin hänen kirjeissään; sillä ei kukaan kaiketi luulottele, että sellainen muutos saattaa tapahtua ilman tuskaa ja ristiriitaa sielun syvyydessä tai että se suru, joka ihmiselämässä on syvin, synnin suru, voi olla aivan löyhä ja tuulessa häilyvä. — Siten hän palasi yliopistoon kaikissa suhteissa toisena ihmisenä kuin minä hän sieltä oli lähtenyt. Ne monet siteet, jotka häntä ennen olivat kiinnittäneet, olivat katkenneet, ja hän seisoi vapaana ainoastaan Jumala yläpuolellaan ja kanssaan ja kutsumuksensa ahdas piiri ympärillään. Onnellinen se, joka on löytänyt suuren, totisen, pyhän yksinkertaisuuden, uskon yksinkertaisen silmän! — Kaikki herätti toivoa, että hänestä kerran oli tuleva voimakas ja oikeamielinen puolusmies Kristuksen asialle. Mutta Jumalan viisaus oli päättänyt toisin. Tuskin olivat hänen silmänsä auenneet elämän valoa näkemään, kun Herra otti hänet pois taivaan kirkkaaseen valoon. Hän etsi palavalla halulla Jumalan armoa, hän löysi sen ja kuoli. Onnellinen hän!

* * * * *

Olemme esittäneet Stenbäckin kuvauksen paljon lyhennettynä, mutta kuitenkin niin, että hänen omia sanojaan on käytetty. Tähdellistä on, että miltei kaikki, mitä hän sanoo ystävästään, soveltuu häneen itseensä. Hänkin oli elänyt tuota iloista ja vapaata ylioppilaselämää, jota hän niin ankarasti tuomitsee (eräässä kirjeessä Skarstedtille 14 p. jouluk. 1840 hän puhuu "hukatuista" Upsalan vuosistaan); hänkin oli, ja varmaankin innostuneemmin kuin Östring, syventynyt kaunokirjalliseen lukemiseen, joka hänen silmissään nyt on vain turmion välikappale; hänkin oli harrastanut osakuntaelämän kohottamista ja erotuksen johdosta käsi kädessä Östringin kanssa käynyt läpi herätyksen murroksen, sen tuskaisat taistelut ja vapauttavan riemun, ja vihdoin hän näyttää samalla kertaa valinneen uskonnonopettajan kutsumuksen, päättäen kirjeestä, jonka hän ystävänsä kuoltua kirjoitti isälleen ja jossa hän huokaa ja rukoilee, että voisi jotakin tehdä Herransa palveluksessa. [Helsingfors Morgonbladissa 1838, n:o 3, on kirjoitus "Reflexioner öfver Prestaämbetet (Ur en aflidens papper)", joka tietääksemme on ainoa julkaistu näyte Östringin tavasta ajatella ja kirjoittaa. Tämä todennäköisesti Stenbäckin antama kirjoitus on tehty herätyksen jälkeen, ja sen kokoonpuserrettu filosofinen tyyli on merkillisenä vastakohtana ystävän välittömälle esitystavalle.]

Taustanaan se sielunkehitys, jota Stenbäck täten on kuvannut, tulevat runoelmat sellaiset kuin "Öisiä säveliä" ymmärrettäviksi, ne tulevat meille leimuaviksi soihduiksi, jotka luovat räikeitä valonvivahduksia tuohon katkeraan, tuskaiseen, yöllisessä yksinäisyydessä käytyyn taisteluun, joka yhä uudistuneena jatkui, "kunnes Luoja toi lohdun" ja rauhan "soinnut" virisivät soimaan huomenessa. Runoelmaa "Katumus" pidämme, kuten jo on mainittu, vanhimpana "Öisistä sävelistä". Sitä mielipidettä ei puolusta ainoastaan se, että runoelma on aikaisimmin painettu, vaan vielä enemmän, että se "Tidningar i andliga ämnen" lehdessä esiintyy hyvin paljon muunneltuna siinä tarkoituksessa, että se lehden ohjelman mukaan olisi yleiskristillinen ja kansanomainen.