SEITSEMÄS LUKU. 1840-1841.
Perhekokous Kuortaneella. — Runoilua. — Runoelmain ensimmäinen painos. — Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. — Riemujuhlan varjossa. — Kihlaus ja häät. — Evankelisen Viikkolehden viimeinen aika ja lakkautus. — "Katkelma runoudesta." — Miksi Stenbäck lakkasi runoilemasta?
Joulun 1839, viimeisen, jonka Stenbäck olisi voinut viettää vanhassa isänkodissaan, hän vietti pääkaupungissa. Kuitenkin hänellä oli vastustamaton tarve tavata äitiään ja sisaruksiaan, ja hän ehdotti sen vuoksi, että he kaikki matkustaisivat Kuortaneelle siellä pidettäviin kirkkoherran virkaanasettajaisiin ja yhtyisivät Lisette-siskon luona. "Meidän täytyy tavata toisemme siellä!" oli hän innoissaan kirjoittanut. Niin tapahtuikin. Stenbäck matkusti sinne 22 p. tammikuuta ja oli kymmenen päivää myöhemmin jälleen Helsingissä. — Tästä perhekokouksesta ei ole mitään kirjallista tietoa. Mutta syy Laurin kirjoittamaan "täytymiseen" oli luultavasti halu saada puhella äidin kanssa. Eräässä kirjeessä edelliseltä vuodelta hän kirjoittaa äidistään Achrénille: "Kun tämä kirje saapuu perille, on kaiketi äitikin luonanne. Kaikkein ensiksi sydämellinen tervehdys hänelle. Tänne-matkalla ajattelin paljon häntä, ja minulla olisi ollut halu puhua hänelle hyvin paljon. Olen niin varma siitä, että Jumala ei ole salliva hänen viimeisten vanhuudenpäiväinsä kulua ja kadota saattamatta häntä oikein kilvoittelemaan ja sotimaan iankaikkisen elämän kalleudesta, ilmoittamatta hänelle itseään ja näyttämättä hänelle kunniaansa. Me tahdomme rakkaan äitimme puolesta rukoilla sitä Jumalalta; ja kun hän näkee meidän tulevan vanhan äitimme kanssa, on hän varmaan armosta ja laupeudesta sanova meillekin: menkäät, teidän äitinne elää!" Hänellä oli aavistus, joka ei pettänytkään, että äidillä ei ollut enää pitkälti aikaa elettävänä.
Tuskin palattuaan Kuortaneelta Stenbäck muutti Degeröhön rauhassa valmistautuakseen teologiankandidaattitutkintoon. Todennäköisesti Julius Bergh sillä aikaa hoiti Evankelisen Viikkolehden toimitusta, sillä Essenkin oli luvuissaan kiinni; hän tahtoi näet valmistua yliopiston riemujuhlan yhteydessä vietettäviin maisterinvihkiäisiin. Kuitenkin osoittavat lehdessä olevat runoelmat, että Stenbäck maallakin piti sitä mielessään. Vuosikerrassa 1840 tapaamme seuraavat runomuotoiset avusteet, joista kuitenkin vain osa lienee Degerössä syntynyt: "Uudenvuodenlaulu" (n:o 1, 7 p. tammik.); "Johannes" (n:o 4, 27 p. tammik.), joka kuuluu seuranneen Laura-siskolle lahjoitettua Johannes evankelistan kuvaa; "Sentään" (n:o 10, 9 p. maalisk.); "Lutherin postillaan" (n:o 12, 23 p. maalisk.); [Samassa numerossa on ilmoitettu edellinen osa Lutherin kirkkopostillaa.] "Radegundis" (n:o 17, 27 p. huhtik.), vapaa muodostelu Kosegartenin "Radegunde" nimisestä legendasta; "Kevätaamu" (n:o 20, 18 p. toukok.), jo ennen mainittu ja arvattavasti kirjoitettu Vöyrillä; "Sureva ystävä" (n:o 24, 15 p. kesäk.) ja "Oi tokkohan?" (n:o 50, 14 p. jouluk.). Omituista kyllä lähetti runoilija myöskin tänä keväänä Helsingfors Morgonbladiin (n:o 17, 2 p. maalisk.) tuon aikaisemmin puheena olleen, arvoituksellisen runoelman "Rakkaus". Varmaankaan se ei tapahtunut ilman erityistä tarkoitusta. Runoelma täytyy otaksua varhempisyntyiseksi, sillä sellaista runoutta Stenbäck ei enää kirjoittanut. Lopuksi on tässä yhteydessä mainittava eräs runo, jonka runoilija omisti ystävälleen Essenille, kun tämä oli vaipunut tutkintolukuihinsa. [Koska Essen suoritti julkisen tutkinnon 15 p. kesäk., voi otaksua säkeet kirjoitetuiksi vähää aikaisemmin.] Siinä on kaksi osaa, joista Essen Stenbäckin kuoltua on painattanut (Joukahainen, VII) edellisen, missä sävel on humoristinen. Voidakseen erottaa sen erikseen muutti hän kolmannen stroofin kolme viimeistä säettä. Emme katso oikeutetuksi, ottaessamme tähän runoelman, poiketa alkuperäisestä käsikirjoituksesta, vaikka jälkimmäisen osan vakava sävel ei soinnu edellisen kanssa yhteen. Kokonaisenaan se osoittaa, kuinka Stenbäckissä vakavuus aina oli leikin vieressä.
Den siste Kandidanden.
Han satt uti sin kammare och läste i sin bok,
Och aldrig nånsin kunde han bli tillräckligt klok;
Han svettades och pinades, han tänkte blott uppå
Hur det i hans examen för honom skulle gå.
Men lik en skugga lärdomen uppå hans panna låg,
Och bister som ett åskmoln hans lärda blick man såg;
Ty ständigt tänkte han på sin examen.
Och våren kom med ljus och glans, och allt fick lif igen,
Den kom så glad, så känd och kär liksom en barndomsvän.
Och när den kom, då flyktade den långa vinterns natt,
Och allt blef åter lefvande, blef åter ljust och gladt.
Men han satt blott och läste och märkte ingenting,
Den arme satt i kammaren med böcker rundtomkring
Och tänkte ständigt blott på sin examen.
Då stod hans vän och såg med sorg uti hans mulna blick,
Där mörk en sky af böckers dam han endast skåda fick.
Då sågo ned med sorg uti hans molnbetäckta själ
Guds englar; ack, de ville dock sin arma vän så väl.
Man vet ej om han hörde dem, då vänlige de små
Kring honom flögo sväfvande i skyn och sjöngo så,
Där mörk han tänkte blott på sin examen:
[Hän istui kamarissaan ja luki kirjaansa,
eikä hän koskaan voinut tulla kyllin viisaaksi;
hän hikoili vaivoissaan ja ajatteli vain,
kuinka hänelle tutkinnossa oli käyvä.
Mutta niinkuin varjo oli oppi hänen otsallaan,
ja tuima kuin ukkospilvi oli hänen oppinut katseensa;
sillä alati hän ajatteli vain tutkintoaan.
Ja kevät tuli tuoden valon ja loiston, ja kaikki sai taas eloa, se tuli niin iloisena, niin tuttuna ja rakkaana kuin lapsuuden ystävä. Ja sen tullessa pakeni pitkän talven yö, ja kaikki nousi taas eloon, valoon ja iloon. Mutta hän istui vain ja luki eikä huomannut mitään, hän raukka istui kamarissaan kirjojen keskellä ja ajatteli alati vain tutkintoaan.