Niin pieni kuin runovihko onkin, se sisältää kuitenkin sen, mitä runoilija oli parhainta jättävä jälkeensä. Tosin tuli toiseen painokseen 11 ja kolmanteen vielä 5 runoelmaa lisää, mutta jos lukee pois runoelmat "Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti", ovat kaikki parhaat jo ensimmäisessä. Myöskin runoelmain jako kahteen ryhmään esiintyy jo siinä, ja runoilija on siis keväällä 1840 sepittänyt kumpaisenkin alkusonetit. Toinen vertaa lempeällä huumorilla runoelmia häkkilintuihin, jotka huolimatta ristikon suojasta alati tahtoivat vapaaseen ilmaan, kunnes hän närkästyneenä avasi oven tuolle "tyhmälle joukolle"; toisessa runoilija tunnustaa, ettei hän nähnyt mitään sovitusta mahdolliseksi uuden kantansa ja sen välillä, jolloin hän vapaasti ja iloisesti lauloi laulujaan, ja hän sanoo suruisesti:

O, har du ögon, skall du se med smärta,
Att fast i kristlig dräkt är klädd poeten,
Så sitter hedningen dock i hans hjärta.

[Oi, jos sinulla on silmät, niin olet tuskalla näkevä,
että vaikka runoilija kantaa kristillistä pukua,
piilee kuitenkin pakana hänen sydämessään.]

Senaikuisista Stenbäckin runojen arvosteluista on kenties seuraava lyhyt, Edv. af Brunérin kirjoittama ilmoitus Borgå Tidningissä 1840 (n:o 67, 29 p. elok.) käsitykseltään sattuvin: — — "Harvinainen ilmiö on — tosirunollisen luonteen ilmestyminen, tervehdittävä osanotolla ja ilolla. Sellainen on jo kauan esiintynyt yleisölle niissä suuremmalta osalta jo ennen tunnetuissa lauluissa, joita kokoelma — — on ilmestynyt. — — Edullisesti vaikuttavat miltei kaikki runot tässä kokoelmassa. Harras tunne, sopusointuinen sulo, jalo yksinkertaisuus ovat ne kriteeriot, joilla ne todistavat tekijänsä runolahjan arvoa. Ne ovat lempeän hengen soinnullisia tunteenpurkauksia, jotka omituisin sävelin laulavat vanhaa laulua ilosta ja surusta, mutta mieluimmin hurskaissa rukouksissa kohoutuvat taivaaseen. Raikas ja puhdas tunteellisuus, kaukana kaikesta sentimentaalisuudesta, on tuntomerkkinä tälle runoudelle, joka on pulpunnut elävästä suonesta. Runokieli on yksinkertaisen kaunista. Notkeasti ja sulokkaasti muoto seuraa ajatusta ja on loistava ilman koreilua. Säkeet ovat sointuvia ja kaiukkaita. Ne kerrot ja toistelut, joista herra S. niin paljon pitää, ovat useimmiten hyvin sovitettuja, mutta niitä tulisi käyttää ainoastaan silloin, kun toistetuilla sanoilla on erikoisen tärkeä merkitys. Kauneimmat kappaleet mielestämme ovat seuraavat: 'Anna', 'Aamun koitto', 'Meri', 'Eräs yö', 'Öisiä säveliä', 'Tytön rukous', 'Keväthuokaus', 'Sentään', 'Kevätaamu'. Aihe ja käsittely ovat niissä yhtä onnistuneet, ja niissä esiintyy vienoimpanaan tuo tunteen hohtava puhtaus. Muiden joukosta ovat jotkut vähäpätöisiä. Kaikkea arvoa vailla on ainoastaan sikermä Kuoleman kuvia, missä tekijä on virittänyt räikeän poleemisen sävelen, joka on vieras hänen sydämelliselle luonteelleen.

"Se yksipuolisuus, jolla herra S. nyt näyttää omistaneen laulunsa ainoastaan välittömästi uskonnolliselle alalle, on epäilemättä yhtä haitallinen hänen kykynsä kehittymiselle kuin hänen käsityksensä, että taide, ollen uskonnonvastainen, on hylättävä — joka käsitys riittävästi ilmenee näiden runoelmain toisen osaston runollisessa johdannossa. Runoudella on alkunsa ja välttämättömyytensä uskonnollisessa vietissä, ja se tyydyttää sitä edelleen, mikäli jokainen ihmishengen kohottautuminen yksityisestä ja äärellisestä yleiseen ja korkeampaan — ja sehän on runouden tehtävä — on pyrkimys lähenemään jumaluutta. Jokainen tosi taideteos on ylistys Jumalalle, koska se ylistää sitä, mikä elämässä ja luonnossa on jaloa, ja taiteenvastaiseksihan tunnustetaan ne luomat, joissa se, mikä on alhaista, esiintyy kohtaamatta perikatoaan. Ainoastaan runoelmat, jotka ovat taiteesta luopumista ja taiteen kieltämistä, ja sitä paitsi se vapaus, jolla muutamien runoilijain rehevä mielikuvitus on paljastanut siveettömyyttä, voivat selittää moisen ajatuksen. Eikö runoudella ole siveellisesti parantavaa vaikutusta? Onko koko sen viehätys tai onko luovan runoilijan innostus syntinen ja epäpuhdas mielentila? Tarpeetonta on ryhtyä kumoamaankaan niin nurinpäistä ajatusta, ja me toivomme, että se, joka itse on saanut laulun ihmeellisen lahjan, on hylkäävä luulottelun, joka voi turmella hänen synnynnäisen kykynsä." [Kirjoituksen loppuosassa lausutut mielipiteet runoudesta muistuttavat suorastaan Runebergia; Brunér seurusteli Runebergin kanssa ja oli epäilemättä kuullut hänen lausuvan ajatuksensa Stenbäckin runoelmista.]

Huolimatta kaikesta tunnustuksesta ei Stenbäckin oma aika näy täysin osanneen oivaltaa hänen runoutensa arvoa. Siksi emme tässä voi olla koettamatta kuvata sen luonnetta sekä merkitä sen asemaa kirjallisuudessamme. Tosin on jo suuri osa niistä runoelmista, jotka Stenbäck otti kokoelmaansa, tullut mainituksi ja tarkastetuksi elämäkerralliseen paikkaansa ja merkitykseensä nähden, ja on silloin myös sivumennen lausuttu arvosteluja niiden runollisesta arvosta, mutta vielä on tehtävänämme täydentää ja koota runoilijan muotokuvan piirteet — ja siihen on nyt oikea hetki, koska ensimmäisen painoksen julkaiseminen sattuu miltei samaan aikaan kuin hänen runoilijatoimintansa päättyy.

Ainoastaan varhaisimpana aikanaan Stenbäckin runoilu osoittaa ilmeisesti vanhemmilta runoilijoilta saatua vaikutusta. Kjemmerin haudalla lausutussa runossa olemme huomanneet kaikua Tegnéristä, "ehtoollisrukouksissa" jälkiä Franzénista ja "kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä" ruotsalaisen romantiikan vaikutusta ylimalkaan. Franzén oli häntä lähinnä, ja kypsyneemmissäkin, kokoelmaan otetuissa runoelmissa on vielä yksi, "Aamunkoitto", joka on kokonaan franzénimainen hengeltään ja esitystavaltaan, joskin värikylläisempi kuin Selma- ja Fanny-laulut ylipäänsä. Runoelma on epäilemättä varhain kirjoitettu — mahdollisesti Upsalassa — vaikka myöhemmin muodoltaan viimeistelty ja eroaa myöhemmistä tuotteista siinäkin, että sitä lukiessaan ei saa yksilöllisen todellisuuden vaikutusta kuvauksen takaa (Stenbäckin "hurja sydän" ei soinnu runoelman idylliseen säveleen). Franzénin ja Stenbäckin sukulaisuus ilmenee yksinkertaisuudessa, selvyydessä ja hartaudessa, toisin sanoen varsinaisessa suomalaisessa luonteenpiirteessä; mutta nuoremman runoilijan luonne oli verrattomasti tulisempi ja intohimoisempi sekä siksi alkuperäisen tarmokas, että se vastustamattomasti loi oman muotonsa. [Gunnar Castrén (Studier i Lars Stenbäcks lyrik, 1912, Sv. Litteraturskpts förh. o. upps.) on seikkaperäisessä tutkimuksessa osoittanut sanoissa ja runollisessa lausetavassa paljon yhtäläistä varsinkin Tegnérin, Atterbomin ja Stagneliuksen kanssa, sentään kieltämättä, että Stenbäckin runoilu oli "harvinaisessa määrässä omaperäistä".]

Kehittyneenä kohtaa meitä Stenbäckin runous jo "Matkamuistoissa". Sillä se heikko kaiku Uhlandista, jonka niissä on huomaavinaan, johtuu enemmän muinaisten päivien suuruuden herättämästä tunnelmasta kuin mistään jäljittelystä. Saksalaisessakaan runoilijassa ei ole sitä intohimon hehkua, joka alati tuikkaa Stenbäckin runoudessa, milloin se ei leimahda ilmiliekiksi. Tämän runouden tuntomerkkinä on muodon välittömyys, syvä hartaus ja vakavuus, omituinen tummahko värituntu, jossa voimakkaat sanat, sattuvat kuvat ja metaforit luovat valojuovia erittäin herkkätunteisen poljennon aalloille, sekä sommituksen läpikuultava selvyys, joka m.m. aina ilmenee runoelman lopun vaikuttavassa täsmällisyydessä. Tunteen heikkenemättömän voiman ilmaisuna ovat usein palautuvat toistelut erittäin kuvaavia, ja ne ovat yhtenä hänen runoutensa huomattavimpana piirteenä — tosilyyrillinen piirre, minkä sen esiintyminen kansanrunossa todistaa, ja jolle olisi turhaa etsiä mitään esikuvaa, ellei siksi tahdo katsoa kansanrunon hurskasta tytärtä, virttä. Tosin esiintyy toistelumuoto monessa runoilijassa, mutta tuskin kukaan on sitä useammin käyttänyt. Se on varmaan hänen runolahjansa erikoisuus, tämä piirre; siksi se esiintyy heti (ehtoollisrukouksissa) ja sitten niin kauan kuin runoilija laulaa. Jopa, jos tarkoin kuuntelee, voi huomata, että toistelu on alkuperäinen puoli siinä tavattoman hienossa soitannollisessa tunteessa, joka oli hänelle synnynnäinen ja pukeutui hänen helkkyvään rytmiinsä. — Kokonaisvaikutuksella samoinkuin kullakin esitetyllä piirteellä on lopuksi niin persoonallinen luonne, että helposti erottaa Stenbäckin runoelman kenen muun tekemästä hyvänsä. Jo sanojen valinta on ylen kuvaava, sillä niin usein palautuvat sanat, jotka suorastaan ilmaisevat hänen tapaansa tuntea — verbejä sellaisia kuin: palaa, helkkyä, vaikeroida, parkua, adjektiiveja sellaisia kuin: hurja, rohkea, ylpeä, iäinen, pyhä, autuas, suloinen.

Runoilijan löydettyä oman sävelensä muistuttaa hän ainoastaan poikkeustapauksissa muita runoilijoita. Esimerkkinä voidaan mainita hänen ainoa balladinsa, "Meri". — Se muistuttaa sekä Goetheä että Uhlandia, mutta erittäinkin edellistä. Epäämättömästä romanttinen on se omituinen valohämy, joka on ominaista tälle runoelmalle ennen muita; mutta täysin alkuperäinen on rytmi, joka kuvaa veden aaltoilua. Eikö äärettömän meren koko salaperäinen veto kuvastu säkeissä:

Stora, djupa dunkla vatten
Upp och neder vagga mig;
Bort till andra land i natten,
Dit du far, jag följer dig.
Vagga vackert mig i natten
Dunkla vatten.