Lintulahdella tapasin vanhan muorin, joka oli ollut seitsenvuotias tyttö silloin kun suomalaiset ja venäläiset seisoivat toiset toisella toiset toisella puolella Lintulahtea, lähettäen veden yli kuolemaniskuja toisiansa vastaan. Muori oli reipas ja sanoi hyvin muistavansa sen päivän, "kun tässä Lintulahdella oli sota". Karstula on autiota seutua niinkuin Alajärvi, mutta Lintulahden majatalo sijaitsee somasti järvenrannalla, samoin kuin seuraavakin, Isomöttölä. Sieltä kulkee tie kaksi majatalon väliä metsä- ja nummiseutujen kautta Kalmarin taloon, joka on ensimäinen majatalo Saarijärven alueella.
Otin kirjeen taskustani ja astuin sisään saajan luokse. Hänen huoneessaan tapasin tutun ylioppilaan puhdistamassa metsästyspyssyä — siis samassa toimessa, jossa varmaankin usein Runebergkin ennen muinoin nähtiin, kun astuttiin hänen kamariinsa täällä Kalmarin talossa.
Ylioppilas, eräs sitä lajia, jota
— viel' ei paina murhe muu, kuin että viiksetön on suu,
rupesi oppaakseni paikalla. Talo, joka nyt on muutaman talonpojan oma, oli aikoinaan asessori Danielson vainajan hallussa, jonka luona Runeberg oli kotiopettajana. Se sijaitsee rakennuksineen aivan tien varrella ja molemmin puolin on vettä. Idässä, pihan alapuolella on pieni Heralampi; länteen päin maa laskee niittyä kohti, jonka tuolla puolen Kalmarin järven lahdelmat lepäävät honkametsäisten harjujen välissä. Sinne päin on kaunis näköala asuinrakennuksen akkunoista, joka on niiltä ajoilta, jolloin talo oli herrasmiehen käsissä. Rakennuksen ja tien välillä on pienoinen puutarha ja siinä vanha sireenipensasmaja. Siinä sanotaan Runebergin runoilleen "Mustasukkaisuuden yöt". Nyt ovat sireenit niin levinneet, ettei niiden keskellä enään ole tilaa istua, vaan muodostavat ne melkein läpipääsemättömän tiheikön. Ei, läpitunkematon pensaikko ei ole, sillä kun aamulla katsoin ulos akkunasta puutarhaan, näin sen läpi tunkeutuvan, olemassaolostaan nauttien — "yhden niitä eläimiä, jotka" (käyttääkseni ranskalaista sanontatapaa) "ravitsevat itseään tammenterhoilla". Ylevästä alhaiseen j.n.e.
Oppaani vei minut mäkeä alas niitylle päin. Tässä oli muinoin ollut koivupuisto, joka oli ulottunut niitylle. Nyt koivut olivat poissa. Talon nykyisen omistajan piti eräänä kesänä lähettää väkensä taittamaan lehtiä lampaille talveksi. Samassa hän katsoi ulos akkunasta ja näki tuuheat koivut. Parempia lehtiä ei ollut saatavissa ja sitä paitsi oli niin mukavaa taittaa lehtiä aivan kotinurkissa. Puiston kohtalo oli ratkaistu. Muuan renki oli kertonut tämän ylioppilaalle sanoen: "itkusilmin niitä koivuja hakkasi kumoon". — Puistossa oli ollut lehtimajoja ja ruohopenkereitä, joiden jälkiä huomaava katsoja näki kannoissa ja mättäissä, jotka olivat tasasuhtaisemmassa asemassa toisiinsa kuin luonnolliset. Niityllä oli kaksi lähdettä. Toisesta joimme raikasta vettä ja poimimme kypsyviä mesimarjoja sen partaalta. A propos marjoja, kertoi minulle ylioppilas, että eräs maisteri pahus oli viemäisillään häneltä hänen mielitiettynsä. Hän oli siis kokenut muutakin murhetta kuin ylempänä mainittua. Sehän muistutti — Mustasukkaisuuden öistä!
Lähteellä kuulimme miten paimenet järveä ympäröivillä harjuilla huhuilivat kokoon sarvikkaita käskettäviään ja miten kaiku palautti äänet toiselta rannalta — ilma oli kirkas ja aurinko läheni taivaanrantaa.
Oli lauantai-ilta. Se joka on maalla asunut tietää, mikä suloinen rauha silloin laskeutuu seudun ylitse. On kuin luonto yhdessä työntekijän kanssa odottaisi lepopäivän tuloa.
Sunnuntai nousi kirkkaana ja lämpimänä. Harjut hehkuivat uuden auringon palossa, mutta järvi, jonka yllä yön sumut lepäsivät, näytti laajenneen mereksi. Kun astui ulos tämmöisenä aamuna, kun ruoho kimmelteli mattona, joka oli miljoonista timanteista kudottu, silloin tunsi luonnossa sen ihanan aurinkoisen aamutunnelman, joka on Runebergin sepitelmille ominainen ja hänen runoutensa unohtumaton tunnusmerkki.
Kun kävelee puolentoista virstaa muutaman harjun yli eteläiseen suuntaan Kalmarista, tulee Aholan taloon, joka muinoin oli asessori Danielsonin oma samoin kuin Kalmari. Talon asema oli erittäin soma pienen lammen rannalla. Kävelyä ei kadu, sillä se talonpoika, joka nyt 24 vuotta on siinä isännöinyt, on kiitettävällä huolella säilyttänyt asessorin aikuiset istutukset. Tuuheat, kauniit koivut pihan ympärillä loivat varjonsa rehevälle, puhtaalle nurmikolle, ja näköala koivujen, valkoisten pylvääntapaisten runkojen välitse niitty- ja metsärantaiselle järvelle tekee talon yhdeksi Saarijärven kauniimpia. Siitä oli omistaja nähtävästi ylpeä. Huomatessaan vieraita, jotka katselivat hänen taloaan ja sen ympäristöä, hän riensi kutsumaan meidät sisään. Hyvästi hoidetuissa huoneissa oli kaikki puhdasta ja siistiä, niinkuin valitettavasti ei tavallista ole varakkaimmissakaan suomalaisissa talonpoikaiskodeissa. Meille tarjottiin hyvää kahvia, Geflen vaakunaa ja paperosseja. Isäntä itse ja hänen kuusi poikaansa eivät polttaneet tupakkaa; mutta vieraanvaraisuus ei sallinut vaatia samaa raittiutta oudoilta.