Enojen outo ja synkkä elämänhistoria, jonka yksityispiirteet Castrén arvatenkin oli kuullut omaistensa suusta, oli nähtävästi tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen mieleensä. Sitä todistaa selostamani kertomus, miten se liekään kypsymätön esitystavaltaan. Mahdollista on että juuri se ja tietysti hänen omakin kohtalonsa sai hänet, niinkuin ylempänä olen maininnut, niin mielellään miettimään "elämän menoa". Hän puhui ja kirjoittikin noissa lukiolaiskyhäelmissään usein intohimoista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin. Eikö ole täyttä syytä olettaa, että se johtui niistä mietiskelyistä, jotka läheisten sukulaisten kokemat järkyttävät kohtalot olivat hänessä synnyttäneet? Kuitenkaan en lainkaan muista, että Castrénissa olisi näkynyt synkkämielisyyden oireita; luultavasti oli ainoastaan hänen vilkas mielikuvituksensa noiden tapahtumain kautta (joista J. F. Cajanin luopuminen pappisvirasta mielisairauden tähden sattui vasta 1859) saanut tavallista voimakkaamman kiihokkeen. Huomiota ansainnee sentään eräs alempana luettava kirjeenote, jossa hän itse viittaa "runottarensa" surumielisyyteen.
* * * * *
Epäilemättä Castrénista olisi voinut kehittyä kaunokirjailija — novellin- tai romaaninkirjoittaja — sillä kaikesta päättäen hänellä oli kertojalahjoja, jotka vain kaipasivat kypsymistä. Kumminkin hän jo lukiolaisena joutui käyttämään luontaista kykyään vakavammalla alalla, nimittäin historian, joko se sitten on käsitettävä johtuneeksi perinnäisyydestä äidin puolelta tai äidin valittamaksi vaikutukseksi juuri puheena olleesta enosta, Suomen historian ensimäisestä kirjoittajasta. Jo kesällä 1863[19] Castrén oli Kälviällä kansan suusta kerännyt muistelmia 1808—09 v:ien sodan ajalta, kenties Oskar Blomstedtin esimerkin vaikutuksesta, jollei suoranaisesta kehotuksesta. Blomstedt oli nimittäin 1857 Suomi-kirjassa julkaissut kertomuksen "Vältvääpeli Rothin urostöistä Ruovedellä" ja 1862 erikseen painattanut kirjasen "Kapina Kauhajoella v. 1808", joten se olettamus on hyvin läheinen, että nämä julkaisut saivat Castrénin kiinnittämään huomionsa sotatapahtumiin Kälviällä, joiden muistajia silloin vielä kai montakin oli elossa. Kun hän sitte tuli Vaasaan ja siellä historianopettajassaan, Oskar Ranckenissa, tapasi toisen "viimeisen sodan" tutkijan, jolla parast'aikaa oli tekeillä teos Vänrikki Stoolin sankareista, mikä oli luonnollisempaa kuin että Castrén tälle puhui muistelmien keräilystään. Oliko hän itse jo suunnitellut laajemmankin keräystoimen, joka oli ulottuva kautta maan, vai saiko hän ajatuksen Ranckenilta, sitä en tiedä, mutta varmaa on että he molemmat yhdessä talvella 1863—64 lähemmin sopivat matkasta, jonka Castrén oli tekevä jo ensi kesänä, ja lupasi Rancken hankkia hänelle tarpeelliset varat. Kun keväällä tuomiorovasti, myöhemmin arkkipiispa T. T. Renvall tuli tarkastamaan Vaasan lukiota ja silloinen rehtori Aug. Lilius oli kutsunut hänet ja lukion opettajat luoksensa illanviettoon, niin Rancken esitti asian tälle seuralle ja ehdotti toimeenpantavaksi rahankeräyksen Castrénin yrityksen hyväksi. Läsnäolijat antoivatkin kukin roponsa, ja mitä lisää tarvittiin onnistui Ranckenin saada muilta kaupunkilaisilta. Näin Castrén vuotta ennen kuin tuli ylioppilaaksi pääsi semmoiseen tehtävään käsiksi, jota meillä tietääkseni ei koskaan ennen koululainen ole suorittanut, mutta joka laatuaan kyllä oli sopiva hänenlaiselle vilkasmieliselle, lämminsydämiselle nuorukaiselle. Sillä ymmärtäähän sen miten viehättävää hänen oli tutustua unohdettuihin sankareihin ja heidän tarinoihinsa ja samalla muutenkin lähestyä kansaa, jonka omaksi hän itsensä tunsi.
Matkan tuloksena syntyneen kirjansa esipuheessa Castrén kertoo, missä hän liikkui ja millä menestyksellä. Koska Kälviän muistelmat, joilla kirja alkaa, jo olivat tallella, hän saattoi kevätlukukauden, loputtua 1864 alottaa työnsä itse koulukaupungista ja sen ympäristöstä, kysellen tietoja Bergenstrålen maallenoususta Koivulahdella, hänen onnettomasta retkestään Vaasaan sekä kaupungin ryöstöstä. Sen jälkeen hän suuntasi kulkunsa etelään päin käyden ruotsalaisten rannikkopitäjien, Sulvan, Maalahden, Petolahden, Korsnäsin, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan kautta Sideby'hyn saakka. Sideby'stä tutkija poikkesi Isojoen kautta Karviaan ja Parkanoon sekä edelleen Kurun kappeliin ja Ruovedelle. Ruovedeltä hänen tiensä kävi Keuruulle, sieltä Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukaan kautta Rautalammille, Suonenjoelle, Kuopioon ja Maaningalle. Viimemainituilla paikkakunnilla oli kumminkin vähän uutta saatavissa samoin kuin tunnettujen tappelutannerten lähettyvillä, jotka Castrén sivuutti kiireisellä paluumatkallaan. Koko kesäkausi oli näet kulunut umpeen, ennenkuin hän oli luetellut seudut tutkinut. Pyytäen tehdä mahdollisimman tarkkaa työtä hän ei ollut tyytynyt puhuttelemaan yhtä tai kahta ukkoa kullakin paikkakunnalla, vaan oli hän koettanut tavata niin monta kuin suinkin niistä vanhuksista, jotka olivat mukana olleet. Se oli tietysti vienyt aikaa, semminkin kun oli vaikea saada nuo tietäjät avomieliselle tuulelle. Parasta oli "ikäänkuin leikitellen" käydä asiaan käsiksi. Mutta miten hän yrittikin, sattui kuitenkin että hän jälestäpäin kuuli muutaman vanhuksen virkanneen: "kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkin lie mielessä". Sen ohella on huomattava, että tiedot usein olivat ristiriitaisia, ja silloin täytyi koettaa saada niitä sopusointuun ja sen vuoksi käydä toista tai toista kertojaa toisenkin kerran haastattelemassa, puhumatta siitä että katsottava oli, olivatko kansan muistelmat yhtäpitävät kirjallisuudesta tunnettujen, lähinnä Montgomeryn historian antamien tietojen kanssa. Siten Castrénin työ ei ollut pelkkää muistelmien keräämistä, vaan samalla myöskin niiden arvostelemista historian kannalta.
Matkalaukku täynnä muistoonpanoja Castrén palasi lukioon, jossa tietenkin viimeisen vuoden työ esti häntä lopullisesti järjestämästä ja kirjoittamasta muistelmiaan, johon hänen mielensä paloi. Sentähden itse toimitustyö pääasiassa tapahtui vasta kesällä 1865, mutta niinkin oli lopputulos se, että hänellä, kun hän 9 p. syysk. tuli ylioppilaaksi, oli arvokkaan historiallisen teoksen käsikirjoitus painovalmiina. Samana syksynä teos (J. C. Frenckell ja P:n kustannuksella) painettiin täällä pääkaupungissa, mutta kumminkaan tekijä ei itse valvonut painattamista, sillä kun sedällä oli suuri perhe, täytyi Castrénin tästä lähtien itse huolehtia toimeentulostaan, ja oli hän sentähden ensimäiseksi ylioppilasvuodekseen ottanut kotiopettajanpaikan Porissa.
"Muistelmia vuosien 1808—1809 sodasta, kansan suusta kokoillut K. A. Castrén" ilmestyi kirjakauppaan vuoden lopulla ja sai osakseen ansaitun huomion ja tunnustuksen. Ajan pätevin historiallisen kirjallisuuden arvostelija, nuori professori Yrjö Koskinen, kirjoitti siitä vastaperustetun Kirjallisen Kuukauslehden ensimäiseen numeroon (tammik. 1866). Hän sanoo tekijän oikein oivaltaneen, että tapahtumain tärkein puoli oli se kansan siveellinen tila, mikä niissä ilmaantui, ja sentähden hellällä huolella talteen ottaneen pienetkin kansan elämän ja mielenlaadun piirteet sekä käsittäneen ne kansanomaisella, runollisella mielellä.[20] Tiedot semmoisenaan täyttävät tärkeän aukon sodan historiassa, valaisten sitä kansallista pohjaa, josta varsinaisen sotaväen sankariteot olivat kasvaneet. Tietenkin oli muistelmiin tullut vähemmän luotettavaakin, eivätkä kaikki hänen mietelmänsä tuntuneet päteviltä; mutta silti tekijä monessa kohden ilmaisi oikeaa kriitillistä aistia, jota paitsi hän on käyttänyt kirjeitä y.m. historiallisia lähteitä apunaan. Ainekset ovat hyvin järjestetyt, ja runollinen kertomustapa oli erittäin sopiva aineen laatuun nähden, vanhojen muistelmien esittämiseen. Lopuksi arvostelija lausuu ennustavat sanat: "Olemme kirjaa arvostelleet mainitsematta tekijän erinomaista nuoruutta. Että nuori mies, tuskin ylioppilasikäänsä päässeenä, panee kokoon 10 arkin kokoisen kirjan, joka sekä sisällyksen että esitystavan puolesta kyllä paikkansa pitää, on asia, josta emme uskalla lausuakkaan mielihyväämme, peläten että niin aikaiset tähkäpäät voivat joutua jonkun takatalven hävitettäväksi. Toivotamme vain hänelle Suomen miehen kestävyyttä raivaamaan itselleen tietä opin ja tieteen kautta kirjallisuuden korkeimmille sijoille." Nykyään, 45 vuotta myöhemmin, on arvosteluun lisättävä, että kirja ei vieläkään ole arvoansa menettänyt. Ensiksikään ei kukaan ole myöhemmin astunut Castrénin jälkiä koettaakseen tehdä paremmin mitä hän on tehnyt taikka edes täydentääkseen hänen teostaan, vaan on se ainoa esitys aineestaan; toiseksi sen viehätys ja merkitys ovat entisellään. Vieläkin lukijan mieltä kiinnittää kuvaus kansastamme ja sen yrityksistä sodan aikana, samalla kuin siitä huokuva nuoren tekijän innostunut henki vieläkin vaikuttaa virkistävästi. Sentähden olisi mielestäni teoksesta toimitettava uusi painos, jota varten tulisi hellävaroin uudistaa kieltä ja ehkä myöskin tehdä semmoisia asiallisia oikaisuja, joihin uudempi tutkimus aihetta antaa.
* * * * *
Oltuaan lukuvuoden Porissa, jossa tietääksemme hänen kirjallinen toimensa supistui muutamiin sanomalehtikirjoituksiin ja jonkun esitelmän pitämiseen, ja vietettyään kesän äitinsä luona Sotkamossa Castrén syksyllä 1866 tuli Helsinkiin harjottaakseen opintoja filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Valitettavasti hänen varattomuutensa kuitenkin esti häntä pitemmälti antautumasta siihen työhön. Pian näet olivat vähäiset säästöt kotiopettajapalkkiosta lopussa, ja "toiveet turvallisesta taloudesta lukuvuoden aikana", hän mainitsee eräässä kirjeessä, "hukkuivat porilaisiin vararikkoihin", lehtori C. G. Borg kehotti häntä sentään jäämään kevätlukukaudeksikin yliopistoon kuvitellen hänelle mahdollisuuden saada notaarinvirka talollissäädyssä valtiopäivillä. Sihteeri oli kumminkin edeltäkäsin luvannut paikat toisille. Silloin Castrénilla ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa köyhien ylioppilaitten tapaa ja lainata rahaa yksityisten suosijain takausta vastaan.
Miten taloudelliset huolet Castrénia painoivatkaan, hän kuitenkin tällä ajalla kirjoitti historiallisen tutkimuksen, joka alkuaan vain oli aiottu tiedekunnalle esitettäväksi palkintokirjoituksena, mutta sitte huomattiin ansaitsevan tulla painetuksi. Joululomalla, talvella 1866—67, hän näet sepitti "Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650—1750", joka painettuna (1867) käsittää 108 sivua. Alkulauseessa hän sanoo ensin ajatelleensa kirjoittaa koko Pohjois-Pohjanmaan historian, mutta sitte rajottaneen tehtävänsä, syystä että Kajaanin lääniä koskevat lähteet olivat täydellisimmät. Kirja oli tulos tutkimuksista Kajaanin, Oulun, Vaasan ja Senaatin arkistoissa, ja huomaa tästä kuinka Castrén ahkerasti oli käyttänyt väliaikansa tieteelliseen työhön. Teoksesta, jossa m.m. ensi kerran puhutaan Affleckista, joka nykyaikana on tullut runollisenkin käsittelyn alaiseksi, julkaisi K. F. Ignatius (K. Kuukauslehdessä 1868) suosiollisen arvostelun, mainiten loppupäätelmänä, että se oli "miellyttäväinen ja arvokas lisäys Suomen historiaan". — Kesäksi 1867 Castrén yliopistolta pyysi ja sai matkarahan jatkaakseen tutkimuksiaan Vaasan ja Oulun arkistoissa. Paha vain että lukuvuoden päättyessä hänen raha-asiansa olivat niin huonolla kannalla, että hänen oli mahdotonta ajatellakaan opintojensa ja tieteellisten töittensä rauhallista jatkamista. Helsingissä hän oli apua saanut, mutta turhaan hän Pohjanmaalla koetti järjestää asiansa vakavammalle pohjalle. Olihan siellä nyt surkea hätä ylinnä, ja se sai varakkaimmatkin kiristämään kukkaroansa. Sisältämättä mitään, jota voisi sanoa tavalliseksi valitukseksi, eräs kirje ystävälle E. Nervanderille antaa surullisen kuvan köyhän ylioppilaan asemasta silloisissa oloissa. Castrénilla ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen tiedustella kotiopettajanpaikkaa. Semmoisen hän saikin kauppaneuvos Fredrik Sovelluksella Raahessa, ja sinne hän hautautui kahdeksi pitkäksi vuodeksi.
Olennoltaan ja käytökseltään Castrén siksi erosi tavallisista ylioppilaista, että hän kaikkialla herätti huomiota ja myötätuntoisuutta. Hän seurusteli pikku kaupungin perheissä, joissa hänestä pidettiin, ja muun muassa hän oli ystävällisissä suhteissa neitiryhmän kanssa, jonka jäsenissä havaittiin enemmän henkevyyttä ja aatteellisia pyrintöjä kuin paikkakunnalla muuten tavallisesti oli nähtävissä. Yksi näistä on tallettanut Castrénin sepittämän "sadun", jossa hän vertauskuvallisesti julkilausuu mitä hyvää hän maailman pahasti pitelemänä oli neljältä naisystävältään saanut — sydämeniloa ja elämäntoivoa sekä uskoa hyvään ja jaloon ja kauniiseen. Huhu että Castrén Raahessa olisi ollut kihloissa on tuulesta temmattu; mutta jollei seurustelulla ollutkaan semmoista tulosta, todistaa tunteellinen satu, että siitä hänelle koitui mielentyydytystä. Niin, ja kumminkin Raahessa-olon kaksi vuotta oli hänelle raskas aika. Sen näkee kahdesta kirjeestä, molemmat keväältä 1869. Toisen hän 8 p. maalisk. kirjoitti minulle vastauksena kysymykseen, oliko hänellä antaa mitään lisää valmistuksenalaiseen Joukahaisvihkoon. Lähettäen pari runollista suorasanaista kuvausta, jotka merkittynä salanimellä "Leino" tavataan albumin VI:ssa vihossa, Castrén lausuu: