Lea on Kiven viimeinen oma itsenäinen tuote, ja se sopiikin onnettoman runoilijan joutsenlauluksi.
Yö ja Päivä on vähäpätöinen runoelma, paremmin sanottava draamalliseksi kohtaukseksi kuin näytelmäksi. Se painettiin 1867 ja on sopivan tilan puutteesta tähän asti jäänyt mainitsematta. — Vanha viha kahden perheen kesken on (samoin kuin Kullervossa ja Karkureissa — siis ei uutta) näytelmän pohjana. Poika ja sokea tyttö, näistä kummastakin perheestä, rakastavat toisiansa. Sovinto syntyy ihmetyön kautta, kun noita-akka parantaa tytön silmät. Lyyrillinen innostus, jolla tytön ensimäinen silmäys maailman ihanuuteen on kuvattu, on näytelmän mainittava ansio.
Viimeiset jäljet runoilijan käsialasta näemme Margareta-näytelmässä. Itse perusjuoni on Emlekylin keksimä. Henkilöistäkin on ainakin sorea Kaarina kokonansa luettava saman toisen miehen ansioksi. Päähenkilön luonteesen on Kiven runotar eniten vaikuttanut. Margaretassa hän ei kuitenkaan ole peräti uutta tuottanut. Elmaa ja Leaa on runoilija, ehkä tietämättään, jäljitellyt; eroitus vaan siinä, että isänmaanrakkaus on Margaretan palava intohimo. Moni ihana kohta näytelmässä todistaa kuitenkin runoilijan innostuksella vielä olleen alkuperäistä voimaa. Ja ne lauseet, joihin isänmaanrakkaus tässä pukeutuu, ovat pidettävät runoilijan viimeisenä kalliina perintönä ja runollisena todistuksena seikasta, jonka toki muutoinkin tiedämme, että näet isänmaanrakkaus oli mahtavimpia tunteita surkuteltavan runoilijamme sydämessä.
Pari sanaa vielä Kiven lyyrillisistä runoelmista, jotka hän on painattanut Kuukauslehteen ja runoelmavihkoon Kanervala. Yleisö ei ole ollenkaan hyväksynyt näitä runoelmia, eikä ole syytä sitä kummeksia, sillä runoilija ei ole niissä voinut antaa aatteillensa läheskään tyydyttävää muotoa. Kuitenkaan eivät nekään ole aivan vähäarvoisia ilmeitä hänen voimakkaasta omituisesta runoilijalahjastaan. Heti pistää silmiin, että runoelmien aiheet ovat suurenmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten tavallisten runonsepittäjien. Esimerkiksi mainittakoon runoelmat: Kanervakankaalla, Karhunpyynti, Helavalkea, Mies, Eksynyt impi, Ruususolmu ja Lintukoto. Näistä voi todella käyttää erään tarkastajan vertausta: ne ovat kultarakeita, jotka eivät ole rahoiksi myntätyt. Erittäin kauniita ja sulotunteisia ovat kolme viimemainittua, joista Lintukoto on varsin kiitettävä rikkaan, ihanan mielikuvituksen vuoksi; se on varmaan Kiven merkillisin lyyrillinen runoelma. Ihan yksinäinen laatuaan on runoelma Ikävyys. Runoilija suo siinä kauhistuttavan silmäyksen sielunsa tilaan:
Turha vaiva täällä,
Turha onpi taistelo
Ja kaikkisuus mailman turha.
En taivasta
Mä tahdo, en yötä Gehennan,
Enp' enään neitosta syliini suo,
Osani vaan olkoon:
Tietämisen tuskast pois,
Kaikk' äänetön tyhjyys olkoon.
Runoelma on painettu 1866; Lea kolme vuotta myöhemmin!
Nyt kun olemme lyhykäisesti tarkastaneet Aleksis Kiven teokset, on minun yrittäminen yhdistämällä hajanaiset piirteet muovaella hänen runoilijakuvansa ja samalla täyttää vajavaisuudet eri teosten tarkastuksessa.
Runoilija Aleksis Kivi on meidän realistisen, joskin samalla välillisesti aatteellisen aikakautemme lapsi. Tarkasti hän vaarinottaa todellisuuden pienimmätkin piirteet, siinä lujassa uskossa, että niissäkin henki ja aatteellisuus ilmenee. Tämä usko herättää rakkautta kaikkeen olevaisuuteen ja saattaa sovinnollisen, aatteellisen mielialan hengähtämään semmoistenkin olojen kuvauksista, joissa aineellisuus näyttää aatteen kokonansa tukehduttaneen. Kun tämä katsantotapa on todella luontoperäinen, eikä miettimisen kautta saatu, soveltuu sen kanssa hyvin yhteen usko korkeimman henkisen, s.o. Jumalan voiman ilmestymiseen ihmetöissä (Lea, Yö ja Päivä). Runoilija, joka suosii tämänkaltaista, niin sanoakseni, reaalista aatteellisuutta, voi hyvän uskonsa turvassa joskus käydä jollekin suunnalle liian kauas, mutta ei milloinkaan vaipua siveettömyyteen.
Näillä sanoilla luulisin lyhyesti julkilausuneeni, millä silmillä, teoksistansa päättäen, Kivi yleisesti katseli maailmaa, ja samalla hänen tuotteensa huomattavimman ominaisuuden.