Rakkahin ystäväni.
Tiedätte Jean-Baptisten kautta ja lähettämästämme ilmotuskirjeestä mikä julma suru on meitä kohdannut. Isku on sitä kauheampi, kun me kuukauden ajan olimme huomanneet äitini terveyden ilmeisesti paranevan. Jopa olivat lääkärit sanoneet, että voisin ajatella lokakuulla matkustaa Ruotsiin (muutaman tärkeän muotokuvan tähden).
Lauantaina 24 p. elokuuta äitini oli ollut erittäin iloinen ja hyvissä voimissa. Hän kertoi minulle paljon kihlajaisistaan, olostaan Marseillessa, toisen keisarikunnan synnystä, isästäni. Hän istui pianon ääreen ja soitti suureksi iloksemme musiikkikappaleita, jotka hän ennen muinoin oli säveltänyt ja jotka me niin hyvin tunsimme. Vaimoni saapui illalla erään ystävättären kanssa, ja me ryhdyimme tavallista suurempiin valmistuspuuhiin viettääksemme äitini syntymäpäivää 25 p. elokuuta. Olin antanut sidottaa kuvittamani Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Olin antanut painattaa kirjan loistopaperille ja illalla sepitin omistuskirjotuksen, "sille, joka oli minua opettanut lukemaan tätä kirjaa sekä rakastamaan isänmaata ja runoutta".
Olimme jo panneet maata, kun sisareni klo yksitoista tuli minulle sanomaan, että äidilläni oli kuume. Molemmat lääkärit, jotka olivat läheisiä naapurejamme, riensivät meille. Mutta he antoivat kovin vähän toivoa. Tauti oli ankara vatsakuume (fièvre gastrique), ja sydän toimi kovin huonosti.
Kertoa teille kuinka hädissämme olimme niinä neljänäkymmenenä tuntina, jotka tauti kesti, onhan se tarpeetonta, vai miten?
Tiedätte mitä äitini on ollut meille kaikille. Olemassaolomme aurinko, keskipiste, epäjumala! Hänen persoonallisuutensa oli erinomaisen voimakas ja mukaansa tempaava, parhaimmat taiteilija-ponnistukseni johtuvat hänestä. Äitini oli kaksikymmentä vuotta minua vanhempi: hän oli luonteeltaan hyvin nuori ja minä olen viisitoista vuotta sisariani vanhempi. Siten hän oli minulle vanhempi sisar yhtä paljon kuin äiti, ja me olemme koko ikäni eläneet läheisessä aateyhteydessä. Ihanteellinen henki, joka täytti hänen olentonsa, luja luottamuksensa Jumalaan ja oikeuden lopulliseen voittoon, hänen iloinen rohkeutensa ja ylevä tapa käsittää taidetta ja elämää, kaikki tuo oli minulle ihan välttämätöntä vastapainoksi sille, mitä minussa itsessäni on epäröivää ja pessimististä. Sisarparkani ovat kuitenkin paljon surkuteltavammat. Kunpa me, vaimoni ja minä, voisimme sulostaa heidän kauheaa yksinäisyyttään!
Kuinka usein onkaan äitini puhunut teistä kaikista tänä kesänä! Hän luki usein kaunista kirjaa[35] Mr Pasteuristä, jonka olette antanut sisarelleni, ja hänen katseensa loisti aina kun hän mainitsi tämän suuren nimen.
Selaillessaan Parisista tuotuja albumejani hän erittäin kiinnitti huomionsa nti Camillen piirustuksiin: "Kas tuossa silmät, jotka ovat mieleni mukaiset", hän virkkoi. Minä luin hänelle kirjeenne jälkikirjoituksen: "Camille pyytää, että lähetätte kirjeenne ilman postimerkkiä: se on hänen tapansa ilmaista vastalauseensa kotkaa vastaan."
"Oi, mikä kelpo nuori tyttö!" äitini lausui nuorekkaan vilkkaasti nousten nojatuolistaan, "sitä minä häneltä odotin".
En voi jatkaa, sillä kaikki nuo muistot liikuttavat minua enemmän kuin voin sanoa. Ilmottakaa minulle vain, oletteko saanut tämän maksamattoman kirjeen, ja minä kirjotan teille laajemmin.