III.
Luonnollista on etten koskaan enää joutunut senlaatuiseen, verraten pitkään yhdessäoloon Edelfeltin kanssa kuin kesällä 1871 — siksi kävivät uramme liian kauas toisistaan. Kumminkin kului harvoin kokonaisia vuosia ilman että kohtasimme toisemme, milloin kotimaassa, milloin ulkomailla, milloin seurassa, milloin kahdenkesken, milloin sattumalta, milloin toisesta tai toisesta syystä käyden toistemme luona. Sellaisista kohtauksista taikka pitemmistäkin, niin esim. kun kerran yhdessä matkustimme Berlinistä Parisiin tai kerran yhdessä vietimme kesäisen päivän Vaasassa (1892), on kuitenkin vaikeampi tehdä selkoa kuin tuosta yhteisestä kesäkaudesta. Ei senvuoksi ettei Edelfeltin kanssa puhellessa aina olisi kuullut mieltäkiinnittävää ja muistettavaa, vaan sentähden että muistiinpanojen puutteessa vaikutelmat sulavat yhteen, niin että on vähän erikoispiirteitä esitettävänä.
Jos otan sanoiksi luodakseni mitä noissa yhteensulaneissa vaikutelmissa on oleellisinta, niin en voi olla ensiksi huomauttamatta, että Edelfeltin persoonallisuus näennäisesti perin vähän muuttui niistä ulkomaalaisista ja "suuren maailman" vaikutuksista, joita hän niin tavattomassa määrässä vastaanotti. Huolimatta jo 1870-luvun lopulla alkaneesta maailmanmaineestaan taiteilijana (v. 1878 hän ensi kerran möi taulun ulkomaalaiselle ostajalle ja siitä lähtien niitä meni tavantakaa Amerikkaan, Venäjälle, Ranskaan, Skandinaaviaan y.m.), huolimatta siitä, että häntä samasta ajasta alkaen Parisin taiteilija- ja kirjailijapiireissä kohdeltiin omana miehenä, huolimatta siitä, että hän muotokuvaajana tottui liikkumaan eri maiden ylhäisten linnoissa ja ruhtinastenkin hoveissa, huolimatta siitä kaikesta hän aina näyttäytyi olevan sama kuin ennen. Hän puhui ja käyttäytyi luonnollisesti, teeskentelemättä, vaatimattomasti, sanalla sanoen oli edelleen meikäläinen ja rakastettava niinkuin nuoruudessaan, niin että vasta jälestäpäin, hänestä erottuaan, tuli ihmetelleeksi kuinka hän yhä oli semmoinen kuin oli. Tämän saman vaikutelman on Kaarlo Bergbom (joka kuitenkaan ei kuulunut Edelfeltin lähempiin tuttaviin) julkilausunut varsin sattuvin sanoin (kun hän 1884 Parisissa taiteilijan ystävällistä kutsua noudattaen pari kertaa oli käynyt tämän atelierissa): "Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. — — — Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa — kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole."
Edelleen on minulla se käsitys, että Edelfelt yleensä pysyttäytyi sisällisesti hyvin vapaana kotimaisesta puolue-elämästä. Tietenkin hän lukeutui ruotsinmielisiin, johon hänellä Ruotsista muuttaneen isän poikana oli pätevämpi syy kuin useimmilla muilla, oli pääasiallisesti yhtä mieltä heidän kanssaan ja otti ehkä myöskin tilaisuuden sattuessa osaa heidän rientoihinsa, kun hän näet oli kotona ja hänen myötävaikutustaan pyydettiin, mutta silti luulen hänen jotenkin vähän välittäneen kiihkoisesta puoluetaistelusta. En koskaan kuullut hänen suustaan noita jokapäiväisiä, kuluneita, väärinkäsityksestä ja ilkeydestä syntyneitä syytöksiä suomenmielisiä vastaan; päinvastoin hän näytti täydellisesti ymmärtävän näiden harrastuksia ja monesti hän avonaisesti tunnusti ja kiitti sitä kulttuurityötä, jota suomalaisella puolella tehtiin. Kerrankin hän — se oli mainittuna päivänä Vaasassa — minun mielestäni melkein liiaksi ylistelevin sanoin kiitti Helsingin suomenmielisten naisten osottamaa tarmoa ja intoa yleisiin harrastuksiin, asettaen heidät paljon yläpuolelle ruotsalaisen hienoston naisia, joiden turhamielisyyden hän sanoi täysin tuntevansa nuoruudestaan asti. Myönnän että tällaista kuullessani en voinut kokonaan tukehduttaa ajatusta, että maailmanmiehen kohteliaisuus sai hänen näin puhumaan minulle mieliksi (enkä ollenkaan epäile, että juuri se johti hänet esim. kerran vastaamaan erään unkarilaisen kirjeeseen semmoisin sanoin, kuin olisi hänessä ollut erikoinen heimolaisiinne magyareja kohtaan), mutta kun toiselta puolen muistan, että hän neljättäkymmentä vuotta aina käyttäytyi samoin minua kohtaan, on minun mahdoton epäillä hänen suoruuttaan. Eikö ole psykologisesti perustetumpaa käsittää asia niin, että hän minulle, vanhalle ystävälle, jonka suomalaisuuden hän tunsi jo v:lta 1871 ilman että se häntä minusta vieroitti,[40] halusi purkaa ajatuksia, jotka eivät sopineet julkilausuttaviksi hänen tavallisessa ympäristössään. — Jollen erehdy, johtui Edelfeltin vapaampi ajatustapa ja ymmärtämys kansallisissa riitakysymyksissämme ei ainoastaan hänen avaramielisestä sivistyksestään, vaan myöskin siitä, että hän, niinkuin ennen olen sanonut, oli Runebergin ajan lapsi. Sen ajan mukaisesti hän käsitti ruotsin- ja suomenkieliset maassamme yhdeksi kansaksi, eikä hän, antautuneena taiteeseen ja säännöllisesti oleskellen melkoisen osan vuotta ulkomailla, vaihtanut tätä alkuperäistä kantaansa ruotsinmielistemme myöhempään 1880-luvun lopulla voimaan päässeeseen katsantotapaan, joka pyytää toisistaan erilleen repiä mainitut kansamme ainekset. Luullakseni tässä kohden oli myöskin aateyhteyttä Edelfeltin ja hänen äitinsä välillä. Ainakin muistelen hänen 1878 Parisissa lukeneen muutaman kohdan yhdestä äitinsä kirjeestä, jossa tämä kertoi kuinka Helsingissä Maamme-laulu oli laulettu suomeksi. En enää voi selostaa sanoja, mutta olen varma siitä, että Edelfelt ei olisi minulle lukenut kirjettä, jos arvostelu olisi ollut suomalaisuutta tuomitseva eikä ilmaissut ymmärtämystä tuota ajan merkkiä kohtaan.
Edellisen yhteydessä saattaa ymmärtää Edelfeltin muuttumattoman halun valita ja käsitellä kotimaisia aiheita. Hänen johdonmukaisuutensa siinä kohden perustui tietenkin suuressa määrässä siihen, että hän tiesi vieraitten aiheitten olevan omansa herättämään ulkomaalaisten mielenkiintoa ja että hänellä siis, samalla kuin hän taiteellisessa mestaruudessa kilpaili parhaimpien ranskalaisten kanssa, kotoisessa, heille oudossa aiheessa oli jotakin, joka semmoisenaankin oli huomiota herättävä. Mutta sitä enemmän lienee isänmaallinen mieli johtanut häntä ottamaan aiheensa täältä kotoa. Täkäläiset aiheet olivat hänelle vanhastaan tuttuja ja rakkaita, ja kun hänen käsittelemiään aiheita lähemmin tarkastaa, huomaa että ruotsalaisilta rannikkoseuduilta valittuihin liittyy puhtaasti suomalaisiakin. Siitä ilmenee, että ennenmainitut sisämaalaiset vaikutelmat lapsuudenajoilta eivät sentään olleet hukkaan menneet. Samaa todistaa vielä pätevämmin se hartaus, millä taiteilija kuvittaessaan Vänrikki Stoolin tarinoita etsimällä etsi, ei mahdollisimman rumia, niinkuin Malmström, vaan samalla kertaa henkisesti niinkuin ruumiillisestikin tosi tyypillisiä suomalaisia malleja. Kuinka huolellinen hän siinä oli ja kuinka runebergiläisesti kunnioittaen hän työssään arvosteli ja kohteli suomalaista kansaa, sen muistan usein kuulleeni ja huomanneeni, kun hän innostuksella puhui vaativasta, mutta myöskin hänen sydäntään hehkuttavasta tehtävästään.
Vihdoin tahdon mainita, että keskustellessani Edelfeltin kanssa monesti tulin oudoksuneeksi, että niin loistava taiteilijakyky kuin hän yleensä näyttäytyi epävarmaksi työnsä arvosta ja merkityksestä. Hän oli kärkäs kuulemaan huomautuksia ja muistutuksia teoksistaan, vaikka niiden esittäjä ei ollutkaan taiteilija, hän oli kiitollinen tunnustavasta arvostelusta ja iloinen, kun hänen luomansa ilahdutti katsojaa. Hän ei siis ollut itserakas, eikä hänen suuri menestyksensä ollut häntä ylpeäksi tehnyt. Ymmärrettävästi häneltä ei puuttunut itsetuntoa, mutta se ei vähentänyt hänen luonnollista herkkätuntoisuuttaan arvosteluun nähden. Muuten lienee mainitsemani epävarmuus ollut jotakin hänen luonnolleen alkuperäistä. Edelfelt näet ei ollut noita rohkeita taiteilijaluonteita, jotka sisällisen vaistonsa johtamina ajavat takaa jotain uutta, ennen tuntematonta, jonka tahtovat asettaa vanhemman sijaan. Hän harrasti aina kaunista, ja kun hänen kehityskautensa sattui yhteen naturalismin kanssa, hän oppi sen lisäksi myöskin panemaan arvoa luonteenomaiseen, karakteristiseen, mutta hän karttoi rumaa, jossa tavalliset kiihkoiset naturalistit arvelivat karakteristisen parhaiten ilmenevän. Tuskin voi ajatella Edelfeltille suurempaa vastakohtaa kuin Gallén-Kallelaa, joka aikoinaan melkein suuttui, kun kuuli puhuttavan "kauniista". Luullakseni Edelfelt, samalla kuin hän avonaisesti tunnusti Gallén-Kallelan harvinaisen suuret taiteilijalahjat, joissakin määrin, niin sanoakseni, kammoksui tätä nuorempaa toveria — sentähden että hänellä oli niin erilainen luonne.
Ei minulla ole syytä olettaa muuta kuin että Edelfelt oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla minä monesti kirjoitin hänen taiteestaan suomenkieliselle yleisölle (U. S:ssa ja Valvojassa). Ainoastaan yhden kerran oli arvosteluni hänelle kenties epämieluinen. Tarkotan muutamaa kirjoitusta Valvojassa 1898 v:n taide-elämästä, jossa otin määritelläkseni Edelfeltin, Gallén-Kallelan ja E. Järnefeltin taitelijaluonteita, osottaen miten ja missä he toisistaan erosivat. Edelfeltistä kirjoitin seuraavan tapaan, jota vieläkin pidän pääasiassa oikeana:
"Edelfeltin taide ei ole laadultaan syvää, mutta kirkasta, ei myöskään erittäin alkuperäistä, mutta kumminkin aina hänen persoonallisuutensa leimaamaa, hän ei pane ehdotonta painoa luonteenkuvaukseen, niin että hän sentähden uhraisi mitään siitä, joka tyydyttää hänen kauneudenaistiaan, mutta sensijaan on hänellä erinomainen kyky oivaltamaan myötätuntoisuutta herättävimmän puolen kuvattavassaan, ja sen hän meille esittää hienotunteisesti, usein runollisestikin ja taiteen kannalta mestarillisesti. Jos tämän lisäksi huomaamme, miten hänen käsitystapansa on maailmanmiehen monipuolisen sivistyksen tahkooma niin käy hänen taiteilijaluonteensa meille ymmärrettäväksi. Hän ei ole kertaakaan kuvannut saaristolaisia kalassa, jolloin heillä on repaleiset vaatteet yllä ja kädet haisevat kalalle, vaan joko jumalanpalvelukseen kokoontuneina taikka saattamassa lapsen ruumista kirkolle tai purjehdusmatkalle tai merelle lähtiessä, eikä hän myöskään ole maalannut Ruokolahden akkoja kotipuuhissa, vaan kirkkomäellä. Ainoastaan kerran hän on muistaakseni maalannut sentapaista kuin pesutuvan pesijättärineen, mutta silloinkin oli kaikki vastenmielinen peitossa; pesijät olivat enimmältään punaposkisia nuorikkoja, ja pääsävelenä värien soinnussa lumivalkeat liinavaatteet häikäisevässä päivänvalossa. Milloin taiteilija, täysin kehittyneenä nimittäin, on ottanut aiheensa nykyajan takaa, näemme samoin, että joku esteettinen puoli siinä on viehättänyt häntä ainakin yhtä paljon, jollei enemmän kuin ajatus. Niin esim. sommitelmassa 'Neitsyt Maria ruusutarhassa' ei Marian sielunkuvaus näy hänestä olleen niin tärkeä kuin mietiskelevän naisen asettaminen avonaiseen loggiaan, taustana päivän valaisema maisema, jossa itämainen kaupunki loistaa ruusutarhan takaa. Teoksen ensimäisessä luonnoksessa [lahja minulle kun täytin 50 vuotta], jota yleisö ei ole nähnyt, on kyllä Vapahtajan äidin kuvaaminen pääasiana; mutta valmiissa kuvassa se on jäänyt syrjemmälle."
Sitte puhuin Gallén-Kallelan taiteen suuremmasta alkuperäisyydestä ja voimasta; Järnefeltin asetin jotenkin kahden edellisen välimaille. — Kun ensikerran tapasin Edelfeltin sen jälkeen kuin arvosteluni oli julkaistu, oli hän seurassani tavallista totisempi. Kenties erehdyin, mutta luulin siinä näkeväni kirjoitukseni vaikutusta. Kuitenkin se oli ohimenevää. Hän tiesi että tapani oli lausua mitä totena pidin ja että olin vapaa puolueellisuudesta puhuessani taiteesta. — Ohimennen sanoen olin aina ja luullakseni menestyksellä harrastanut puolueettomuutta käsitellessäni taide- ja kirjallisuuskysymyksiä, jopa olin elänyt siinä harhaluulossa, että muutkin pitäisivät kulttuurikehityksemme elämänehtona, että semmoiset henkiset alat pysytettäisiin yläpuolella kansallisten ja valtiollisten kiistojemme sekasortoa. Viime vuosikymmenen tuottama kokemus on kuitenkin hävittänyt harhaluuloni, ja olen sentähden huomannut parhaaksi mahdollisimman vähän taikka ei ollenkaan kirjoittaa nykyajan taiteellisista ja kirjallisista ilmiöistä, sillä eihän nyt enää niinkään kysytä mitä kirjoitetaan kuin kuka kirjoittaa!