Täydentääkseni sen alttaritaulun syntyhistorian, jonka nämä taiteilijan kirjeet sisältävät, tahdon siihen liittää otteen eräästä omasta kirjeestäni B. O. Schaumanille, jossa aikoinaan kerroin taulun vaikutuksesta, kun se oli paikalleen asetettu Vaasan kirkkoon.
"Taulu asetettiin paikalleen laulujuhlan lähinnä edellisinä päivinä, ja oli se ensi kerran seurakunnan nähtävänä lauantaina 16 p. kesäk., kun rippikoulunuoriso meni Herran ehtoolliselle, ja 17 p., kun oli tavallinen Jumalanpalvelus ja rippi. Itse juhlapäivinä — maanantaista torstaihin — oli oratoriokonserttien tähden kuoriin rakennettu lava, ja se esti yleisön näkemästä taulun alempaa osaa. Kun laulajat seisoivat lavalla, näkyi heidän päittensä yltä tuskin muuta kuin enkelikuoro. Tämä ikävä seikka aiheutti, että vieraitten suuri joukko ei saanut mitään tyydyttävää käsitystä maalauksesta. Siitä huolimatta on merkillisenä tapauksena mainittava, että etevin alttaritaulu, minkä suomalainen taiteilija on maalannut, vihittiin sarjalla kirkkokonsertteja, jotka kokonaisuudessaan myöskin voittavat kaikki mitä ennen on meillä siihen suuntaan aikaansaatu.
Näin taulun sekä sunnuntaina että perjantaina aamupäivällä, semmoisena kuin se nykyään aina näyttäytyy vaasalaisille. Ensimäkien seikka, jonka huomasin, oli oivallinen sopusointu maalauksen värityksen, yksinkertaisen mutta tyylikkään goottilaisen tammisen kehyksen sekä kirkonseinien värien, keltaisenruskean ja sinisen, välillä. Taiteilijan aikaisempi käynti Vaasassa selittää, kuinka hän on osannut niin hyvin laskea taulun värivaikutuksen paikan mukaan. Huolimatta epäedullisesta molemminpuolisesta sivuvalaistuksesta on siis taulun vaikutus hyvä, ja sen näkee selvästi kirkon etäisimmistä osista. Tähän nähden on sekin eduksi, että tammisen kehyksen luonnonväri on himmennetty tummemmalla vernissalla.
Mitä muuten maalaukseen tulee, en voi muuta kuin asettaa sen hyvin korkealle taideteoksena. Herkkä aisti ja kunnioittava hienotunteisuus, jolla taiteilija on osannut uudenaikaisesti käsitellä muistoperäistä ainetta, on erittäin suuri. Siihen nähden huomattakoon hengellistetty 'realismi' sekä madonnan että paimenten hahmoissa. Ne ovat pohjoismaisia, jopa suomalaisia tyyppejä, mutta ilman mitään uhmaavaa. Marian hiljainen sulous ja paimenten innostunut hartaus on todellista laatua ja kohottaa tyypillisen jokapäiväistä ja etnografista siksi korkeammalle, että ainoastaan kriitillinen tarkastus huomaa alkuperän. Härkä ja aasi tallissa ovat poistetut, sillä tuo ikivanha, naiivi sommitelman piirre olisi häirinnyt hengellistetympää käsitystapaa. Sitä vastoin taiteilija on säilyttänyt yliluonnolliset piirteet, lapsesta lähtevän valaistuksen ja enkelikuoron. Edellinen on hyvin onnistunut, lempeä valo kun leviää etualan hahmojen yli, ilman että siinä enemmän kuin muussakaan huomattaisiin tahallista tehovaikutusta. Enkeleistä on muistutettu, että ne ovat liian suuria verrattuina muihin henkilökuviin. Minua se ei ole häirinnyt. Päinvastoin tuntuu minusta keskiaikainen motiivi — laulavat enkelit lausenauhoineen — oleellisesti enentävän kohtauksen naiivia, raamatullista tunnelmaa. Oikein arvostellakseen miten hieno ja hengellistetty Edelfeltin käsitys tässäkin kohden on, verrattakoon hänen tauluansa Correggion maailmankuuluun 'Pyhään yöhön'. Jälkimäisessä tulvii aistillinen kauneus. Katso esim. enkeliä, joka kääntää katsojaan päin pyöreät reitensä ja vielä muutakin ja vertaa häntä kalpeihin, hurskaisiin, melkein askeettisiin enkeleihin Vaasan alttaritaulussa. Ei tarvitse lisäksi tarkastaa tunnetyhjää, jättiläismäistä paimenhahmoa taikka Marian upeaa kauneutta Correggion taulussa, tunnustaakseen, että Edelfeltin maalaus on edellistä melkoisesti korkeammalla ainakin hartauskuvana. Ja sen luen taiteilijallemme ansioksi, sillä hän on, sentähden loukkaamatta taiteellista omaatuntoaan, tahtonut maalata ja todella maalannut taulunsa kirkkoa ja uskovaista seurakuntaa eikä näyttely-yleisöä varten."
Edelfelt itse ei tullut laulujuhlaan, eikä hän tietääkseni koskaan nähnyt tätä merkkiteostaan sen oikeassa ympäristössä. —
Päätän tähän kirjoitukseni taiteilijavainajasta ja ystävästä. Aikani ei tällä kertaa myönnä jatkamista, ja tärkeimmät muistelmani olen kumminkin esittänyt. — Jonakin hyvästijättönä lisään vain seuraavan piirteen. Eräänä iltana 1900 tai 1901 istui pieni taiteilijaseura ja minä, ainoa ei-taiteilija, "Pirtissä" Vaasanpankin talossa. Keskusteltiin tuosta silloin julkisestikin käsitellystä kysymyksestä Suomen kansan muuttamisesta pois onnellisempaan maahan, missä se saisi vapaasti elää ja kehittyä. Minusta oli ajatus kerrassaan mahdoton toteuttaa enkä sentähden monellakaan sanalla ottanut osaa väittelyyn. Kumminkin minä, muistellen Edelfeltin läheistä suhdetta Ranskaan ja Ruotsiin, kysyin häneltä: "Jos olot todella muodostuisivat semmoisiksi, että lähteminen kävisi välttämättömäksi, mihin maahan sinä silloin mieluimmin asettuisit?" — "Mihinkä minä muuttaisin? en mihinkään, en koskaan, tänne minä kuulun ja tänne minä jään!" Näin vastatessaan hänen silmissään välähti kirkas tuli, ja koko turhanpäiväinen keskustelu päättyi siihen.
AUGUST HAGMAN
August Hagman.
Ikivanha on kokemus, että nuoruuden muistot vanhoilla päivillä virkoavat. Mitä minuun tulee, ei kuitenkaan ikäni ole ainoa syy, joka on mieleeni palauttanut sen entisyyden, josta "muoto- ja muistikuviani" ammennan. Toinen aivan erikoinen syy on "Suomalaisen teatterin historian" kirjoittaminen Se näet sai minut tutkijanakin syventymään siihen isänmaallisen innostuksen kuohuttamaan aikakauteen, jonka telineessä minäkin nuorena koko sydämelläni olin mukana. Teatterin historiaan minä milloin avonaisemmin, milloin kätketymmin jo sovitin melkoisen varaston noita kuvia, ja jälestäpäin on toinen ystävän hahmo toisensa perästä astunut eteeni vaatien, etten häntäkään unohtaisi. Ja koska joukossa on semmoisia, jotka kenties ikipäiviksi jäisivät unhon verhoon, jollen heidän hiljaista vaatimustaan noudattaisi, teen mitä voin ja ennätän, ennenkuin vuoroni tulee hämärään hävitä. Yksi niitä on August Hagman. Hänen uhrautuva työnsä oli kyllä niin suuriarvoinen, että hän enemmän kuin moni muu ansaitsee muistossa pysyä, mutta hänen toimensa oli senlaatuinen, että sen harjottaja on melkein kuin unohtumaan tuomittu. Vai eikö sanomalehtimiehessä ole jotain päiväperhosen tapaista? Hänen hehkuvimmatkin, syvimmästäkin vakaumuksesta lähteneet kirjoituksensa ovat ainoastaan yhden päivän uusia, seuraava päivä heittää jo peitteen niiden yli ja jonkun ajan päästä ne ovat kokonaan kätkössä. Kun sanomalehtimies itse katoaa, on hänen vaikutuksensakin lopussa samoin kuin näyttämöltä poistuneen näyttelijän — ainoastaan niissä aikalaisissa, jotka joko olivat heidän työtoverejaan taikka päivä päivältä vastaanottivat vaikutelmia heidän lehdestään, heidän persoonallisuutensa muisto vielä hetken piilee.
Syntyperä ja kouluaika.