Ensimäinen näytös expositsionineen ja viides ovat kokonaisuudessaan katsottuna ei ainoastaan toisia onnistuneemmat, vaan todella onnistuneet. Ensimäisessä elävästi kuvataan sitä polttavaa katkeruutta, joka kaivaa jalohenkisen Kullervon sydäntä, kun hänen täytyy, kantaen irvistelevää orjanmerkkiä otsassaan, palvella perheensä surmaajata. Ettei Kullervo vihassaan riehuen meitä pelottaisi, antaa runoilija hänen taasen heltyneenä ihanasti kuvailla, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin. Todellisesti runolliset ovat Kullervon lauseet, jotka alkavat: "Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude, joka kahdesta veljestä siihen revittiin!"… Kuka voi tästälähin säälimättä seurata Kalervon poikaa hänen kolkolla tiellään. — Mestarin kädellä on koko näytelmän meno ja loppu osotettu seuraavin lausein:
Kullervo … mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?
Kimmo. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy; muisto riutuu ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.
Kullervo. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut mitä tekisin.
Kullervon kostonhimo viittaa tässä näytöksessä ankarasti eteenpäin. Seuraavat näytökset eivät ole vailla erittäin runollisia ja draamallisiakin kohtia, mutta lukija tuntee itsensä ikäänkuin eksyneeksi aina siihen saakka, kun pääaihe kolmannen näytöksen lopulla jälleen pääsee valtaan.
Viides näytös kuvailee Kullervon takaisintuloa kotiin ja kuolemaa. Kolkko on Kullervon käynti autiossa kodissaan. (Huomatkaa tässä kuinka runoilija Shakespearen tapaan käyttää Kimmoa ja tekee hänet mielipuoleksi, ainoastaan enentääkseen mielialan kolkkoutta.) Sydäntäliikuttava on hellän äidin haamun sääli ja rukoukset armottoman poikansa edestä, sovitusta saattava Kalevan sankarien esiintyminen. "Hymyen nousee aurinkoinen ja hongat kankahalla punertavat; kaikki hengittävi rauhaa", kun kovaonninen mies on kiusatun henkensä ruumiillisista siteistä päästänyt. — Tässä loppunäytöksessä vallitseva mieliala ja sen vähitellen tapahtuva muuttuminen synkästä ja toivottomasta levottomuudesta sovinnolliseksi rauhaksi on kaunis todistus Kiven tavattomasta runoilijakyvystä.
Meidän on muistaminen, että Kalevala on runoilijalle valmiina tarjonnut ikirunollisen päähenkilön ja ihanan, "madonnan tapaisen" äidin. Niihin katsoen tulee meidän runoilijaa kiittää, että hän ei ole heitä (ainakaan sanottavasti) heikontanut — parantaa ei näitä suomalaisen hengen jaloimpia ja ylevimpiä tuotteita kukaan konsanaan voi. Erinäistä luomisvoimaansa on Kivi täten voinut osottaa ainoastaan sivuhenkilöissä, draamallisessa puvussa ja kielessä. Sivuhenkilöt yleensä eivät ole niinkään onnistuneet. Mutta jokapäiväinen ja jumalaistarullinen maailma, se tausta, josta toimivat henkilöt astuvat esiin, on minusta suurella ihanteellisuudella kuvattu. Paimenet, metsästäjät, tuo kaikkialla läsnä oleva norjajalkainen linnustaja Nyyrikki kuuluvat tähän. Yksinkertainen kansa kuvataan tykkänään paimenen huokauksella: "Tässä maailmassa tapahtuu niin paljon asioja!" Nyyrikki on koomillisessa suhteessa runoilijan parhaimpia, varsin sattuva vastakohta traagilliseen Kullervoon, ja ainoa jonka hän on luonut idealiselta kannalta. Nummisuutarit heimolaisinensa ovat kotonurkista kotoisin, joka ei kuitenkaan vähääkään heidän arvoansa halvenna.
Kieli on tässä näytelmässä jaloa, mahtavaa ja kuten vertauksetkin ajan- ja luonnonmukaista.
Minä olen verrattain laveasti puhunut tästä näytelmästä sen vuoksi, että se oli Kiven ensimäinen teos ja suomalaisen runottaren toinen askel draamallisella alalla — "Silmänkääntäjä" oli ensimäinen!
Nyt seuraisi ajan mukaan Nummisuutarit, mutta runolaadun tähden huomatkaamme ensin näytelmä Karkurit.