Kirjalliset harrastukset tekivät Enebergin jo hänen ylioppilasaikanaan tunnetuksi toveripiirin ulkopuolellakin samalla, kun ne sitoivat häntä siihen. Eri tilaisuuksissa käytettiin näet hänen kykyänsä osakunnan hyväksi. Niin oli hän mukana, kun pohjalaiset maisterinvihkiäisiksi 1864 julkaisivat Joukahaisen V:n vihkon "vähäisenä todistuksena, että sillä ihanasti heränneellä elämällä, joka reippain askelin on vienyt Suomen kehityksen ja edistyksen tielle, yhä edelleen on oleva yksi ahjo suomalaisen yliopiston nuorisonkin kesken". Julkaisussa, jonka sisällys — K. J. Gummeruksen ja K. Bergbomin lisiä lukuunottamatta — vielä oli ruotsinkielinen, nähdään neljä K. F. E(neberg)in lyyrillistä runoelmaa ("De klaraste ögon", "Dansen", "Serenad", "Ensam är smärtornas son"). — Seuraavana vuonna, keväällä 1865, ilmestyi: Karin, Dikt i Fem sånger af Karl Fredrik Eneberg, jolla kyllä ei ollut mitään tekemistä osakunnan kanssa, mutta joka laajensi hänen runoilijamainettaan. —Porthaninjuhlassa 1865 Eneberg esitti runomuodossa Pohjanmaan maljan ja samantapaisessa juhlassa 1868 hän piti huomiota herättävän esitelmän. — Vihdoin hän 1869 maisterin vihkiäisten päivällisissä runomuotoisessa puheessa esitti maljan riemumaistereille, ja samana vuonna hän julkaisi runokokoelman Dikter af Karl Fredrik Eneberg. Tästä kaikesta seikkaperäisemmin tuonnempana.

Edellisen yhteydessä on kerrottava Tullus Enebergin osanotosta erääseen kirjalliseen yritykseen, jonka tarkotus oli yleisempää laatua, mutta joka oli syntynyt yksityisestä alotteesta. — Nälkävuotena 1867 oli, mikäli muistan, pohjalainen ylioppilas, sittemmin lääkäri Otto Stenbäck, itsekin runoseppänä tunnettu, ensiksi julkilausunut ajatuksen koettaa julkaisemalla runokokoelma saada kokoon joku roponen hädän lieventämiseksi. Paitsi muita sai hän Eneberginkin innostumaan asiaan, ja yhdessä he kevätpuolella kävivät Porvoossa pyytämässä avustusta Runebergiltä. Muutamassa senaikuisessa kirjeessä olen heidän matkastaan maininnut seuraavaa. He tapasivat runoilijan istuvana poikansa Robertin rakentamassa tuolissa, jonka istuja itse vääntämällä kampia sai kulkemaan paikasta toiseen. Syystä, että tuoli oli tullut kalliiksi, oli Runeberg sanonut, hän ensin ei ollenkaan halunnut käyttää sitä, mutta kun Porvoon naiset olivat sitä varten ommelleet soman peitteen, oli hän alkanut siinä istua. — Vieraille oli tarjottu punssia, ja silloin Runeberg oli jutellut, ettei hän sairaaksi tultuaan ollut juonut punssia muuta kuin jouluna — mutta nyt, hän oli lisännyt, kun hänellä oli vieraina "oikeita ylioppilaita", tahtoi hän tyhjentää lasin heidän kanssaan. — Kun vieraat olivat pyytäneet saada julkaisuun painattaa tunnetun "Sveaborg"-nimisen runoelman, Runeberg vastasi, että hän ei voinut siihen suostua, syystä että kaksi kreivi Cronstedtia vielä oli elossa. Se oli kyllä painosta ilmestynyt Ruotsissa, "mutta siellä se varastettiin minulta". Kumminkin oli rouva Runeberg hakenut esiin sepitelmän, joka myöhemmin oli lähetettävä Helsinkiin. "Sen minä sanon herroille", oli rouva lausunut, "ettei se juuri minkäänarvoinen ole, mutta nimen vuoksi —". lähtiessään olivat Stenbäck ja Eneberg keskenään sopineet siitä, että kyllä Runeberg sentään oli heidän paras setänsä — sillä punssia juodessa oli veljenmaljakin tyhjennetty.

Syksyllä s.v. ilmestyi sitte runokokoelma "Axet" (Tähkäpää). Runebergiä edusti siinä suorasanainen "luonnos" Fästningsfångarne (Linnavangit), joka harvinaisen syvätunteinen kuvaus on runollisesti paljon suuriarvoisempi kuin hänen rouvansa ylempänä mainituista sanoista olisi voinut arvata; Eneberg oli antanut viisi runoa ("Öknen", "Yrsnön", "Jag ville", "Jag sökte dig", "Här är dig nog"). Ennen vuoden loppua ilmestyi julkaisusta toinenkin painos.

* * * * *

On jo mainittu, että Tullus Eneberg kuului suomenmielisiin pohjalaisiin. Miten hän tuli fennomaaniksi, sen hän on itse mieltäkiinnittävästi kertonut eräässä syksyllä 1868 osakunnan kokouksessa pitämässään puheessa, jonka luonnoksen toht. Holma on painattanut liitteenä kirjoituksensa ohelle. Siinä hän ensin kuvaa, kuinka kiintynyt ruotsalaisuuteen hän alkuaan oli ollut. Pitäen suomenmielisten vaatimuksia liiallisina ja suomenkieltä raa'an kansan raakana kielenä hän oli arvellut Suomen ainoan turvan olevan niitten kieli- ja kulttuurisiteitten ylläpitämisessä, jotka yhdistivät sitä Ruotsiin, sekä miettinyt liiton perustamista ruotsinkielen tukemiseksi maassamme. Tuli sitten tanskalais-saksalainen sota. Niinkuin Ibsen ja Björnson ynnä monet muut skandinaavilaiset idealistit toivoi hänkin kiihkeästi, että Ruotsi rientäisi veljesmaan avuksi, mutta toivo petti. "Voin tuskin selittää, kuinka siitä kärsin. Suomi on yksin. — Ei kukaan auta meitä, jollemme tee sitä itse!" Edelleen hän huomasi, että ulkomaalaiset eivät käsittäneet suomalaiseksi kulttuurituotteeksi sitä, mikä ilmestyi ruotsalaisessa muodossa. Itse ruotsalaiset lukivat Runebergin heille kuuluvaksi, ja Saksassakin pidettiin häntä ruotsalaisena. Tämä järkytti häntä tuskallisesti, ja silloin hän sattumalta sai käsiinsä muutamia J. V. Snellmanin Litteraturbladin vanhoja vuosikertoja. Hän luki niitä hämmästyen, ja hänelle selvisi, että "ainoastaan suomalainen Suomi voi pysyä pystyssä ajan myrskyissä, ainoastaan suomalainen Suomi saattoi kerran saada oman sijansa itsenäisenä kansana". — Näin hän heräsi erehdyksestään, ja vaikka hän samalla pelkäsi liian myöhään päässeensä totuuden perille, hän kuitenkin taistellen voitti pelkonsa — hän tuli vilpittömäksi fennomaaniksi.

Tähän sydämen pohjasta lähteneeseen tunnustukseen tahdon liittää pari muistutusta. Tuo käsitys, että Suomen tulevaisuus oli yksistään muuttumattomissa, vahvoissa kieli- ja kulttuurisiteissä maamme ja Ruotsin välillä ja että fennomania oli turmiollinen, mikäli se niitä heikonsi, oli tietääkseni aivan yleinen ruotsinmielisissä Tanskan sodankin jälkeen. Muun muassa muistan Jaakko Forsmanin kertoneen, että länsisuomalaisten ihailema, kaunopuhujana ylistetty Walfrid Alfthan heidän yhteisellä matkallaan Lundin yliopiston riemujuhlaan 1868 alituisesti oli sitä oppia saarnannut. Että Tanskan onnettomuus olisi muihinkin vaikuttanut niinkuin Enebergiin, sitä en ole kuullut; mutta yleistä oli, että nuoret ylioppilaat hartaasti lukivat Litteraturbladia, jota ei kuitenkaan ollut helppo saada. Sentähden olikin tavallista, että kirjahuutokaupoissa, missä vanhoja vuosikertoja mainiosta aikakauskirjasta oli tarjona, ilmaantui monta huutajaa. Valitettavasti olivat täydelliset sarjat kovin harvinaisia.

Tunnettua on, että 1860- ja 70-luvulla ja myöhemminkin saattoi olla suomenmielinen paljonkaan osaamatta suomea, ja olihan se luonnollista katsoen siihen, että oppikoulut olivat ruotsinkielisiä ja että vanhempana uuden kielen oppiminen on vaikea ja aikaa vaativa asia. Eneberg oli kuitenkin liian perusteellinen tyytyäkseen olemaan ainoastaan mieleltään fennomaani. Nähtävästi hän noin 1864—66 alkoi erityisellä innolla opetella suomea, ja että hän siinä edistyi, huomaa niistä runoelmista, jotka merkittynä "K. F. E." painettiin Kirjallisen Kuukauslehden tammi- ja helmikuun vihkoihin 1867. Kaksi, "Aamu" ja "Tahdoin", on alkuperäistä,[63] kolmas, "Varpunen", on suomennos Catullon mukaan. Näytteeksi otan tähän seuraavat säkeet toisesta näitä mainituita:

Tahdoin myöskin — sepä ensi,
Viimeinenki haluni
Laulun henkee, minne lensi,
Aina johtaa jalosti;
Tahdoin kieltä kaikkuvaista
Laulu-innon laineilla
Soinnutella, suomalaista
Mieltä siihen runoilla.

Tahdoin — mit' on tahdostani?
Lehti on se leuhova,
Maahan heikkoudestani
Kohta, kohta vaipuva;
Mut sen tiedän, kuinka toisin
Kohtaloinki laaditaan,
Riistää rinnastani mä voisin
Syämen eestä Suomenmaan.

Muodon ja soinnun puolesta ovat nämä suomalaiset melkoisesti Enebergin ruotsinkielisistä runoista jälessä, mutta jos niitä vertaa muihin samanaikuisiin, niin on myönnettävä, että huonompiakin painettiin. Loppusointujen köyhyys oli silloin suuri.