Jos käännämme huomiomme maalaajiin, jotka ryhtymättä seinämaalaukseen kumminkin käyttivät taitoansa kirkkojen koristamiseen, niin on niistä ensimäinen tunnettu ison vihan jälkeinen Klaus Lang, joka v. 1730 naineena miehenä muutti Helsingistä Turkuun. Lempäälän kirkkoon tilattiin häneltä v. 1757 p. ehtoollisen kuva 60 talarista, jota paitse hän suoritti maalaustöitä Saltvikin ja Lumparlandin kirkoissa (1760) sekä Wiipurissa ja Käkisalmessa. Varsin ahkera oli Jonas Bergman Turusta. Hyvin monessa Länsi-Suomen kirkossa on hän maalannut kuvia lehterien rintamuksille (Föglöö 1759, Alastaro, Paimio, Rymättylä 1766), saarnastuoleihin (Teijo y.m.) sekä myöskin suorittanut alttari- ja muiden taulujen tilauksia (pyhän ehtoollisen kuvia Paimiossa ja Teijossa 1755, Nummella 1759; Jesuksen syntyminen Maskussa, Kristuksen taivaasen astuminen Maskussa ja Öfverbyy'ssä, Kristus ristipuulla samassa kirkossa). Hänen taitonsa oli hyvin vähäinen, mutta yksityisillä henkilökuvilla on joskus luonteenilmeistä omituisuutta. Toinen samallainen, ehkä naivisempi maalarimestari oli G. Lukander (Locander), joka esim. on maalannut lehterikuvat Paraisissa ja Notöö'ssä sekä Jesuksen syntymää ja ristiinnaulittua kuvaavat alttaritaulut Notöössä ja Piikkiössä (1776). Neljäntenä mainittakoon eräs Alm Waasasta, joka on maalannut apostolein kokonaiskuvia lehterin rintamukselle Isonkyrön vanhassa kirkossa (1774-1775).
Hartaimmat ja taidokkaimmatkin kirkkomaalaajat lähtivät tähän aikaan Oulusta, joka kumma kyllä esiintyy jonakin taiteellisten harrastusten keskustana. On arveltu tuon harrastuksen perustajan olleen v. 1611 Turussa kuolleen Olavi Maalarin pojan, Juhana Pictoriuksen, joka kuoli Kemin kirkkoherrana (1640). Naimisen kautta liittyi tähän sukuun muotokuvaaja Lauri Gallenius, jonka sanotaan maalanneen Mäntyharjun (v. 1700) ja Luodon kirkot ja ikänsä loppupuolen (v:sta 1742) asui Pietarsaaressa maalaten tauluja yhteiselle kansalle. Oululainen, vaikk'ei kirkkomaalaaja, oli niinikään postimestarin poika Isak Wacklin (s. 1720, k. 1758), joka muutti Tukholmaan ja jolta Ruotsissa ja Suomessakin tunnetaan hänen viimeisinä vuosinaan maalattuja muotokuvia. Taideyhdistyksen kokoelmassa on niitä kolme, kaikki v:lta 1755. Ne ovat luonteeltaan todellisia ja ilmaisevat etenkin järjestelyssä ja vaatteuksen maalaamisessa koulutettua väriaistia ja ajalle omituista siroutta. Seuraavat "Oulun koulun" maalaajat ovat jälleen kirkkomaalaajain ryhmää. Niin Eerik Weslzynthius (s. 1743 — k. 1787), jonka samanniminen isäkin oli ollut maalaaja ja joka vuosina 1780-82 seinä- ja taulumaalauksilla varusti Oulaisten kirkon. Niin myös Emanuel Granberg, syntynyt Vihannissa 1750-luvulla. Hän on tiettävästi maalannut Muhoksen (1773-74), Oulunsalon, Vihannin (ilmaiseksi v. 1787) ja Sotkamon kirkoissa, jossa viimemainitussa hän muistoperäisen kertomuksen mukaan kuoli keskellä työtä. Enimmät hänen maalauksistaan lienevät jo hävinneet; Muhoksen sakaristossa nähdään kumminkin vielä kahdeksan esitystä uudesta testamentista. Miellyttävin sommitus on Jesus Betaniassa, Maaria istuen hänen jalkojensa juurella ja Martha toimien takan edessä. Piirustus on epätarkka, kasvot jotenkin ilmeettömät, keltainen, sininen ja punainen milt'ei ainoat värit. Näitä etevämpi ja kuuluisampi oli Mikael Toppelius (1724-1821), tullinhoitajan poika Oulusta. Hänen taipumuksensa taiteesen ei ollut suvulle vierasta; isällä oli näet luonnolliset lahjat soitantoon, jota paitse hän oli sukulaissuhteissa ennen mainitun kirkkomaalaajan Galleniuksen kanssa. Jo nuorukaisijällään oli Toppelius osallisena Iisalmen kirkon maalaamisessa; sittemmin toimitettiin hän Tukholmaan, missä nautti v. 1735 perustetun piirustaja-akatemian professorin, koristelumaalaajan Juhana Pasch'in opetusta ollen tämän apumiehenä kuninkaallisen linnakappelin koristamisessa (1751-1753). Rakkaus kuuluu saaneen Toppeliuksen jättämään enemmät opinnot siksensä ja asettumaan maalaajana syntymäkaupunkiinsa. Huolimatta vaillinaisista perustuksistaan harjoitti hän sitten koko pitkän ikänsä taidemaalausta elättäen perhettään koristamalla Pohjanmaan ja osaksi Savonkin kirkkoja seinä-, katto- ja taulumaalauksilla. Omien muistoonpanojensa mukaan on hän siten jättänyt käsialansa näytteitä yli neljäänkymmeneen kirkkoon, mutta arvattavasti on melkoinen määrä jo joutunut häviönalaiseksi, semminkin kun hänen (niinkuin edellistenkin) käyttämä tekniikkansa, liimavärimaalaus ei synnyttänyt mitään kestävätä. Seuraavat tiedot Haukiputaan ristimuotoon rakennetun kirkon maalauksista riittäkööt Toppeliuksen mahdottoman laajan toimen arvostelemiseksi. Ne ovat vv:lta 1774-79 ja siis maalaajan keski-ijältä, jolloin hänen kykynsä ja tuottelijaintonsa tietysti olivat korkeimmillaan, sekä paitse muutamia yksityisiä kuvaelmia, jotka joko uusia akkunoita avatessa taikka muutoin (niinkuin osaksi viimeisen tuomion kuvaus) ovat tahallisesti hävitetyt, jotenkin hyvästi säilyneet. Sommitusten luku on suuri, mutta keskiaikaista tai muuta järjestelyä on tuskin huomattavissa. Kuorin puolella nähdään: Kristuksen vaellus Golgatalle, melkein alastomat ryövärit edellä, alasotto ristipuulta, pyhäin naisten vaellus haudalle ja sotamiesten pakeneminen, kylvömies, pyhä ehtoollinen, apostolit Pietari ja Paavali sekä David kuningas harppuineen lukkaripenkin kohdalla; eteläpuolella ainoastaan vanhan testamentin aiheita: Mooses palavan pensaan edessä, Israelin lapset Sinain juurella, Mooses vastaanottaa lakitaulut, vaskikäärme, Simson surmaa jalopeuran ja Esau myypi esikois-oikeutensa; länsipuolella: Eevan luominen, syntiinlankeemus (paratiisissa iso elefantti), paratiisista karkoitus, Abrahamin uhri, Elia profeetta y.m.; ja vihdoin pohjoispuolella: Kain ja Abel, Jesuksen syntyminen, esiintuominen templissä, Getsemanessa, Juudaan petos, ruoskiminen, Kristus ristipuulla ja viimeinen tuomio. Katossa on vaan merkki A ja O; rokokootyylisen saarnastuolin sivuille on evankelistat maalattu harmaalla harmajalle. Kuvaelmain kokoonpanossa huomaa tarkastaja alkuperäisyyden leiman ja somia yksityiskohtia; maalaajalla näet ei ollut tapana orjallisesti noudattaa entisiä raamatunkuvia. Ryövärien astuminen Golgata-saaton etunenässä ei ole tavallista; laatukuvan tapaisesti on kuvattu, miten Jakob seisoen kamiinin edessä, jossa kattila on tulella, ojentaa liemivadin veljellensä; voimakas liikunto vallitsee kuvassa, jossa nähdään Simson taistelun kiivaimmassa ponnistuksessa molemmat kädet kiinni pedon leukaluissa ja jalka pystyyn nousseen jalopeuran vatsaa vasten — siinä on yhtä haavaa satunnaisuuden ja todenmukaisuuden sävyä. Piirustus on enemmiten taiturimaisen hätäistä ja löyhäkkää ja samoin värityskin, jossa ei puna ole niin vallitseva kuin on sanottu. Ehkä paraiten maalatut ovat evankelistain kuvat saarnastuolin sivuilla. Niissä on rokokoomaneeri näkyvin, ja rokokootyylin edustajana kirkkomaalauksessamme lieneekin Toppelius pidettävä, vaikkei hänen hurskautensa suvainnut tämän keveän taidesuunnan liehakoitsevaa aistillisuutta. Niinkuin ylempänä mainittiin on viimeisen tuomion kuvaus Haukiputaan kirkossa osaksi hävitetty ja syyksi sanotaan, että moni vaimo oli pyörtynyt nähdessään palavan helvetin kauhuja, miten pääpirun viinalasia kallistellessa, pienemmät perkeleet ja käärmeet piinasivat syntisiä ihmisparkoja. Muutoin kerrotaan saman sommituksen yläpuolesta, että pikku enkelit nauraen katselivat taivaasta tuota sekamelskaa alhaalla, samalla kuin toiset hyppivät polskaa. Lisäksi kuuluu myöskin tässä kirkossa kolminaisuus olleen kuvattuna niin, että isä ja poika istuivat saman hevosen seljässä pyhän hengen väikkyessä pilvissä.[19] Näistä huumorillisen mielikuvituksen oikuista, jotka eivät näy laadultaan olleen ainoat mestarin luomissa, ei enään liene jälkeäkään nähtävänä, mutta huolimatta niistä oli Mikael Toppeliuksessa sommituskyvyn puolesta tositaiteilijan tahi runoilijan luontoa. Sen tähden hän ei myöskään toimeensa väsynyt; vielä 80-vuotiaana maalasi hän kirkkoja. Hänen taulumaalauksistaan — enimmäkseen olivat ne alttaritauluja ja muotokuvia — joiden lukua niinikään kehutaan suureksi, ei ole lähempiä tietoja. Melkoinen osa hukkui Oulun palossa v. 1822.
Toisen ryhmän maalaajat, joilta ei tunneta muuta kuin varsinaisia taulumaalauksia, ovat jälleen Etelä-Suomesta etsittävät. Ison vihan ajoilla eli Turussa Corelius niminen maalaaja, joka v. 1707 maalasi Kaarle XII:nen muotokuvan ja kaksi ristiinnaulitun kuvaa Sääksmäen kirkkoon. Vuosisadan alkupuolella tavataan toisena maalaustaiteen viljelijänä eräs nainen nimeltä Margareeta Capsius. Hän oli naimisissa provasti Jaakko Gavelinin kanssa, joka Ison vihan aikana oli Waasassa, mutta myöhemmin toimi Turussa. Tämä maalaajatar, jota myöskin miehen nimen mukaan on nimitetty Gavelia'ksi, on Pietarsaaren kirkkoon maalannut hyväksi kiitetyn pyhää ehtoollista esittävän alttaritaulun,[20] ja v. 1751 lahjoitti hän Koivulahden kirkkoon arvattavasti aikoja ennen maalaamansa piispa Witten (k. 1728) muotokuvan. — Vuodelta 1739 on Säkylän kirkossa omituinen votiivitaulu, jossa nähdään ehtoollis-esityksen rinnalla kirkkoherra H. Laihianderin ja kappalaisen S. Fonseliuksen rintakuvat. Entisten votiivitaulujen hurskasta mielialaa kysytään turhaan näiltä suruttomilta, hymyileviltä pappismiehiltä, jotka ovat hienosti ja somasti maalatut niinkuin henkevä Jesuskin opetuslapsineen pääkuvassa. Arvokas taulu on merkitsemättä, ja koska on vaikea sen tekijäksi arvata yhtäkään tunnettua kotimaista maalaajaa, on syytä yhtyä olettamukseen, että Dankwart Pasch, joka myöskin v. 1739 on Tukholmassa merkinnyt naapurikirkossa Eurassa olevan viimeisen tuomion kuvauksen, on tämänkin luoja. Yhtäläisyys värityksessä puolustaa arvelua. Toinen myös tuntemattoman, mutta taitavan maalaajan tekemä votiivitaulu löytyy Kokemäen kirkossa. Siinä kuvataan pitäjään entinen kirkkoherra Niilo Tolpo polvillaan ristiinnaulitun edessä pitäen käsissään kalkkia, johon veri juoksee haavasta Kristuksen kyljessä. Ohimennen mainittakoon tässä arvossa pidetty muotokuvaaja Juhana Ståhlbom, joka oli Uusmaalla syntynyt v. 1712, mutta oltuansa Lorents Pasch vanh:n oppilaana (1733) jäi Ruotsiin ja kuoli Itägöötinmaalla v. 1777. Siellä löytyy paljo hänen maalaamiansa muotokuvia (esim. Vibyholmassa kuusi); mutta Suomessa tiettävästi ei ainoatakaan.
Vuosisadan keskivaiheilta alkaen mainitaan piirustuksen opettajia Turun yliopistossa, joten siis tälle laitokselle tulee sekin kunnia, että se ensiksi maassamme on tarjonnut julkista opetusta taiteenkin alalla. Niitä oli Juhana Yrjö Geitel (s. 1683, k. 1771), joka näyttää astuneen virkaansa 80 vuoden vanhana. Hänen sanotaan veljensä kanssa muuttaneen Braunschweigista Suomeen. Hänen vanhin tunnettu taulunsa on v:lta 1755, eräs ristiinnaulitun kuva Paimiossa. Muutoin on hän maalannut samanaiheisia alttaritauluja myöskin Nousiaisten (1756) ja Lempäälän kirkkoihin; edelliseen oli ehtoolliskuva liitetty alttarikoristuksen alaosaksi. Näistä päättäen oli Geitel vähän kykenevä tämmöisiin suurempiin tehtäviin. Hakkarin kartanossa Lempäälässä kuuluu löytyvän hänen tekemiänsä seinämaalauksia, ja Turun piispankartanossa on kolme allegorista maalausta: Usko, Toivo (merk. 1760) ja Rakkaus. Nämä viime mainitut ovat maneerinvoittoisia, rokokootyylin omaisia kyhäyksiä, ilman todellista tunnetta. Paraiten näyttää Geitel onnistuneen muotokuvaajana sen mukaan kuin useat meidän aikoihin säilyneet teokset osottavat. Tosin eivät nekään kankeanlaisen piirustuksensa ja lihaosissa liian kalpean värityksen tähden ole miellyttäviä, mutta niissä huomaa kumminkin kunnollista koulutaitoa ja huolellista suorittelua muun muassa vaatteuksen puolesta. Paraimpia lienee erään nuoren ajanmukaisessa muotipuvussa esitetyn vallasnaisen kuva, joka on maalattu Turussa v. 1769, kun maalaaja oli 86 vuotta vanha.[21] Toinen aikakauden suosituimpia muotokuvaajia oli Niilo Schillmarck (s. 1745, k. 1804). Hänen syntymäpaikkansa on tuntematon, mutta hänen tiedetään opetelleen P. Fjellströmin luona Tukholmassa ja asuneen Loviisassa, missä kuolikin. Forsby'n kartanossa Pernajan pitäjäässä on useita Schillmarckin tekemiä maisemamaalauksia, näköaloja samalta paikalta, ja niinikään taideyhdistyksen kokoelmassa pari, "Heinolan residensiä" ja "Heinolan virtaa" kuvaavaa, vihriänkalpeaa maisemataulua; muutoin tunnetaan häneltä ylipäätään vaan muotokuvia. Niistä mainittakoon kaksi, nimittäin Runebergin laulamain v. 1808 sankarina kaatuneiden veljesten Ramsayn vanhempien, Majuri vapaaherra O. W. Ramsayn ja hänen rouvansa S. L. Ramsayn kuvat v:lta 1782. Näiltä muotokuvilta tuskin puuttuu yhdennäköisyyttä, mutta vapauden puute piirustuksessa ja hermottomuus värityksessä eivät salli myöntää niille mitään suurempaa taiteellista arvoa.
KOLMAS LUKU.
Suomen omatakeisen kehityksen aika.
Suomen eroamisesta Ruotsin valtakunnasta "ura uusi urkenevi" Suomen taiteellekin. Kolme, jopa neljäkin vuosikymmentä on tämä tosiasia hämäränä, mutta sitten alkaa se valjeta. Ymmärtääksemme uutta kehitysjaksoa ja varsinkin sen alkupuolta ei edellinen kertomus kotimaisesta taiteen viljelyksestä ole riittävä, siksi tulee myöskin ottaa lukuun ja suoda oikeutettu arvo sille kauneudenaistin kehitykselle, jonka lukuisat ylempäin kansanluokkain jäsenet olivat saavuttaneet ulkomaalla ja tietysti lähimmin Ruotsissa. Jo 1600-luvulla oli aatelisten kotoihin alkanut keräytyä ulkomaalaisia, sodan oikeudella saatuja taideteoksia, ja 1700-luvulla, jolloin taiteen viljelys alkoi kukoistaa Ruotsissa, lisäytyivät kokoelmat rauhallisemmalla tavalla. Osaksi ovat kai nämät kokoelmat hajonneet, mutta vieläkin on Länsi- ja Etelä-Suomessa kartanoita, joissa tapaa melkoisen määrän muotokuvia ynnä muita maalauksia ja veistokuvia varsinkin Kustaa III:n ajoilta ja joissa voi nähdä, miten Suomenkin ylimykset olivat oppineet taidetta rakastamaan ja miten ainakin paikka paikoin kotimaassakin oli mahdollisuutta taideaistin herätykseen. Kun sitä paitse mainitun kuninkaan aikuiseen sivistykseen kuului piirustuksen ja maalauksen diletanttimainen harjoitus, niin oli ainakin ylemmillä säädyillä enemmän taiteellisia traditsioneja hoidettavana kuin kotoperäisestä taiteen tuotannosta voisi arvata. Noita traditsioneja on ainakin osaksi kiittäminen siitä, ettei vuosisatamme alkupuolella taiteen viljelijöitä puuttunut.
Muutoin on aikakauden alkupuoli omituinen murrosaika taiteen kehitykseen nähden. Toiselta puolen oli taiteen tästä lähtien tyydyttäminen toisenlaisia tarpeita kuin ennen. Taiteen kirkolliset traditsionit olivat näet unohtuneet taikka niin vähäksi supistuneet, että kirkkojen koristukseksi harvoin muuta pyydetään kuin alttaritaulu eikä aina sitäkään; taide esiintyy nyt ylipäätään maallisena sekä tehtäviin että nauttijoihin katsoen. Toiselta puolen on taiteen muuttuminen kansalliseksi. Tämä ei voi täysin tapahtua ennen kuin taiteenharrastus on herännyt itsetajuntaan ja saatuaan päämääränsä selville ruvennut taiteilijoita ja taidetoimintaa tukemaan sekä valmistamaan kotimaassakin mahdollisuutta alkuopetuksen saamiseen taiteen alalla. Taideyhdistyksen perustamisen kautta toteutui tämä uuden taide-elämän pääehto. Mutta sitä ennen oli taiteilijanalkujen täytymys kohta alusta vanhan tavan mukaan kääntyä Ruotsin puolelle saadakseen opetusta, kehotusta ja kannatusta, ja moni jäi sinne ijäksensä. Tulevaisen kehityksen ehtoihin nähden oli eri taiteiden asema jotenkin sama, mutta mahdollisuus päästä oikeaan vauhtiin ei suinkaan ollut kaikille yhdenlainen. Ainoastaan maalaustaide oli niin juurtunut maassamme, että jo sen ensimäiset etevämmät viljelijät olivat suomalaisia miehiä, jota vastoin uuden rakennus- ja kuvanveistotaiteen perustajina ja suunnittajina esiintyi ulkomaalaisia taiteilijoita, yksi kummankin taiteen alalla. Mitä muutoin taiteen kehitystapaan tulee, niin näyttäytyy taideyhdistyksen perustamisen jälkeen vilkkaampi taiteenharrastus erittäin siinä, että yhä taajeneva joukko enemmän tai vähemmin lahjakkaita kykyjä antautuu taiteen viljelykseen ja saatuansa alkuopetusta joko yhdistyksen piirustuskouluissa tai yksityisesti matkustaa ulkomaille opintojaan jatkamaan ja täydentämään. Koska samojen aikojen taiteilijanalut enimmältään ovat lähteneet samoihin taidekaupunkeihin ja etsineet samoja opettajia, on sen kautta kunakin aikana erityinen ulkomaalainen koulusuunta tullut ikäänkuin johtavaksi kotonakin. Maalauksen alalla tapahtui se ensikerran 1850-luvulla, jolloin saksalainen taikka tarkemmin düsseldorfilainen suunta pääsi vallalle noin kaksikymmentä vuotta hallitakseen suomalaisen taiteen yleistä luonnetta. Toinen kehitysjakso, jolloin ranskalainen koulusuunta tulee vallitsevaksi, on luettava 1870-luvun keskivaiheilta. Lukuun ottamatta että samoina aikoina myöskin ilmaantuu välittäviä tahi aivan eri teitä käyneitä taiteilijoita on seuraavassa esityksessä koetettu näiden perustusten mukaan ryhmitellä taiteilijoita.
1. Rakennustaide.
Ylempänä on jo mainittu, että Charles Bassi oli ensimäinen arkkitehti, jolle yli-intendenttinä uskottiin rakennustoimen johto Suomessa. Tämä hienosti kehittynyt, Roomassa oleskellut taiteilija ei kuitenkaan näy tunteneen itseään kutsutuksi ryhtymään niiden suurten tehtäväin suorittamiseen, jotka maan uusi valtiollinen asema tarjosi rakennustaiteelle. V. 1824 hän pyysi eron virastaan ja palasi Ruotsiin. Silloin oli jo laajaperäinen rakennustoimi alkanut Suomenlahden rannalla, Helsingissä, jonka keisari Aleksanteri I v. 1812 oli määrännyt suuriruhtinaanmaan pääkaupungiksi.