Ison vihan jälkeen koko 18:tta vuosisataa pitkin rakennettiin paljo maalaiskirkkoja, mutta nekin enimmältään vaan puusta. Entiset puukirkot olivat kai pitkän sodan aikana tarpeellisen hoidon puutteessa ränstyneet tahi muuten joutuneet häviön alaiseksi, niin että uusien rakentaminen tuli tavallista pikemmin välttämättömäksi. Sen mukaan mitä tunnetaan ei näillä rakennuksilla ylipäätään ole huomattavaa taiteellista arvoa. Yksinkertaisemmat ovat suorakulmaisia huoneita, jotka muun muassa korkean ulkokaton puolesta näyttävät tavoittelevan vanhojen keskiaikaisten kirkkojen mallia; toiset ja suuremmat ovat jälleen ristinmuotoon suunniteltuja. Poikkeukset ovat harvinaisia niinkuin esim. Westanfjärdin kappelikirkko v:lta 1759, joka muodostaa soikean kahdeksankulmion. Skandinavilaisissa maissa kuuluu muutamissa paikoin löytyvän samanlaisia "laivanmuotoisia" puukirkkoja. Koska näiden kikkojen piirustukset tehtiin taikka ainakin hyväksyttiin Tukholmassa ja siellä vapauden aikakautena ja Kustaa III:n hallitessa verraten eteviä taiteilijoita oli toimimassa rakennustaiteenkin alalla, niin on kyllä mahdollista että maalaiskirkoissamme voisi olla yhtä ja toista arvokkaampaakin, etupäässä suhteiden kauneuteen nähden, mutta sen seikan arvostelemiseksi ovat tarpeelliset tutkimukset tekemättä. Itse rakennustyön suorittamiseksi kykenivät kai kotimaiset miehet. Kuitenkaan emme tiedä olivatko suomalaisia ne kaksi miestä, jotka 18:nnella vuosisadalla asiakirjoissa kunnioitetaan "arkkitehdin" arvonimellä, nimittäin Samuel Berner, joka v. 1744 teki suunnitelman tuomiokirkon tornihuipun kattamiseen ja Kristian Schröder, jonka piirustuksen mukaan Kemiön kellotapuli rakennettiin v. 1781.
Ihan viimeisiltä Ruotsin vallan ajoilta on kolme merkillisempää rakennusta mainittavana. Tärkein on Kustaa III:n v. 1785 perustamalle Waasan hovioikeudelle yli-intendentti C. F. Adelcrantz'in (v. 1776 vahvistettujen) piirustusten mukaan rakennettu kartano. Kakskerroksinen päärakennus on hienojen suhteittensa ja jalon yksinkertaisuutensa kautta kaunis näyte aikakauden arkkitehtuurista, ja sen tähden on kiittämällä muistoon pantava, että se kaupungin muuton jälkeen 1860-luvulla muutettiin Mustasaaren pitäjään kirkoksi ilman että rakennuksen ulkonäkö turmeltiin. Edelleen on huomattava Hämeenlinnan kaupungin v. 1798 valmistunut kivinen kirkko. Tämä rakennus, joka tänä vuonna on joutunut perinjuurisen uudistuksen ja muutoksen alaiseksi, on nähtävästi sommiteltu Rooman mainion Pantheonin mukaan (torni on rakennettu 1840-luvulla). Se on näet pohja-alaltaan ympyriäinen ja puolipallonmuotoisen kupoolin kattama. Kuudella pyörökaariakkunalla varustetut seinät ovat koristamattomat samoin kuin kupoolin holvikin; ainoastaan niiden rajalla on yksinkertainen hammaslista. Sisäänkäytävän edessä on jykevä porttiiki, doorilaisen antatemplin muotoa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan on rakennus ainakin mitä ulkopuoleen tulee tyylikäs. Sisustus oli vähemmin onnistunut, mutta ansaitsee kumminkin mainitsemista, koska se luultavasti oli yksinäinen laatuaan kristillisissä kirkoissa. Alttari oli näet aivan keskellä rakennusta ja penkit amfiteatralisesti asetetut sen ympärille; saarnastuoli oli lähellä katon rajaa seinään kiinnitetty. Vihdoin on tässä mainittava Turun akatemian kartano, joka vasta syksyllä 1817 valmiina vihittiin, mutta jonka peruskiven kuningas Kustaa IV Adolf itse laski v. 1802. Päärakennus on kuivakiskoisesti suunniteltu. Ainoastaan juhlasali, jonka keskeltä tynnyriholvinmuotoista, stukkikoristeilla rikkaasti varustettua kattoa kummallakin sivulla neljä parittain asetettua granitipylvästä kannattaa, ansaitsee kiittämistä — aikoinaan kauniin suoja koko maassa. Sen sommittelu ja koristelu on arvokkain muistomerkki mainittuna perustusvuonna maahan tulleen, sodan jälkeen tänne jääneen ja v. 1810 Suomen ensimäiseksi rakennusten yli-intendentiksi nimitetyn arkkitehdin Charles Bassin (s. 1772, k. Turussa 1840) vaikutuksesta.
2. Kuvanveistotaide.
Uskonpuhdistus katkaisi kerrassaan polykroomisten puukuvain tuonnin, jota on kiittäminen siitä, että meillä keskiaikana levisi jonkunmoista käsitystä kuvanveistotaiteesta. Ettei tämä taide kumminkaan ollut alkanut täällä itää, todistanee se seikka, että tuskin koko Ruotsin vallan ajalta on tunnettu suomalaista kuvanveistäjää, jonka voisi asettaa paraimpain maalaajain rinnalle, vaan ovat nähtävästi kaikki merkillisemmät veistoteokset yhä edelleen ulkomaalaisten käsialaa.
Alusta näyttää veistokuvain tarvekin olleen varsin vähäinen. Tuotteliaisuuden merkkinä on vaan mainittava, että muutamat nimistä päättäen ulkomaalaiset puunleikkaajat Juhana herttuan hovissa tammesta ja lepästä valmistivat kuvia ja koristuksia sekä että 1500-luvulta tunnetaan yksi vainajien kuvilla varustettu hautakivi, nimittäin Kustaa Fincken (k. 1566) ja Märtta Illen Kemiön kirkossa. Sen sijaan olot muuttuivat 1600-luvulla, sillä aikakaudelle omituinen, renässansin yksilöisyyttä vapauttavasta virtauksesta johtuva into koettaa taiteen avulla ikuistaa oman itsensä ja perheensä muistoa, rupesi suuressa määrässä tätä tarkoitusta varten käyttämään kuvanveistotaidetta. Täten syntyi joukko hautamonumenttejä, jonka arvoisia ei maassamme ole ennen eikä myöhemmin toimitettu, ja niin useat 30-vuotisen sodan sankaritkin, joidenka urostyöt ja muu toimi olivat enimmältään tapahtuneet kaukana kotimaasta, kiveen veistettyinä omistivat mainehikkaat nimensä synnyinmaalleen. Näihin teoksiin käytetty aineskin, marmori ja hiekkakivi, estää niitä pitämästä Suomessa tehtyinä, huolimatta siitä, että useimpain tekijät ovat tuntemattomia.
Useimmat näistä muistomerkeistä tavataan Turun tuomiokirkossa. Kaikista kauniin ja ylipäätään hyvästi säilynyt on mainion sankarin Åke Tott'in (k. 1640) ja hänen ensimäisen puolisonsa Sigrid Bielken v. 1678 pystytetty monumentti. Siinä nähdään portiikinmuotoisesti kahden pylväsparin sivustamassa, mustasta marmorista rakennetussa komerossa molempain valkoisesta marmorista veistetyt pystykuvat. Edellinen seisoo jäykkänä sotapuvussa, kypäri maassa, kädet suorana sivuilla, jälkimäinen vienoluonteisena nuorikkona, pitkässä muotipuvussa, kädet yhdistettynä rinnan kohdalle. Nämä kuninkaan kuvanveistäjän Pietari Schultz'in tekemät kuvat ovat taiteellisesti arvokkaita ja verrattavat etevimpiin sentapaisiin teoksiin. Kristuksen pystykuva ja kaksi rukoilevaa enkeliä muistomerkin yläpuolella ovat sitä vastoin heikompia. Toiset tuomiokirkon hautakuvat ovat enimmältään kovin turmeltuneet tulipaloissa. Kuningatar Katarina Maununtytärtä (k. 1612) kuvaavasta hiekkakivirelievistä, joka muinoin on kattanut hänen hautaansa, on vaan yläpuoli jäljellä. Evert Hornin (k. 1615) ja hänen puolisonsa Margareeta Fincken sarkofaagin tapaisella alustalla lepäävät marmoriset korkokuvat ovat pahasti lohkeilleet. Samuel Cokburn'in (k. 1621) punaisesta hiekkakivestä veistetty, sotaisten eduskuvain ympäröimä, yksinään makaava kokonaiskuva on taasen aivan eheä, mutta taiteellisesti arvotonta tekoa. Toisia uhkeampi on urhoollisen Torsten Ståhlhandsken (k. 1644) ja Kristina Hornin pahoin särkynyt, alttaria muistuttava muistomerkki. Vainajien kokonaiskuvat lepäävät alustalla, josta kaksikerroksinen ylärakennus kohoaa seinää vasten. Rakennuksellinen osa on mustaa ja ruskeaa marmoria ja jo mainitut sekä muut, Kristusta ja erinäisiä hyveitä kuvaavat kokonaiskuvat valkoisesta marmorista. Turmeltuneenakin on monumentti mainittava huomattavimpana barokkotyylin näytteenä maassamme. Taiteellisesti arvokkaampi muinaisjäännös on kuitenkin mainitun suomalaisen ratsuväen päällikön, jalopeurain kantama ruumiinarkku, joka on rikkaasti ja somasti koristettu kulmiin asetetuilla sotilaan pystykuvilla, sotaisia eduskuvia esittävillä koruvyöhykkeillä, enkelinkuvilla, jalopeuran päillä, vaakunakilvillä ja kannen päälle asetetulla ristiinnaulitun kuvalla. Itse arkku on tinaa ja koristeet pronssia, ja kaikki kauttaaltaan hopioittu.
Myöskin maaseutukirkoissa tavataan tähän ryhmään kuuluvia muistomerkkejä. Ainoa tunnettu laatuaan lienee hiekkakivestä veistetty korkokuvallinen votiivitaulu, jonka Arvid Stålarm toimitti Tenholan kirkkoon v. 1603 kuolleen vaimonsa Elina Flemingin muistoksi. Siinä molemmat puolisot polvillaan rukoilevat Kristuksen ristin juurella, peremmällä on Jerusalemin kaupunki. Kuvat ja muutamat muutkin taulun osat ovat väritetyt. Suuremmoisin maaseutukirkkojen monumenteista on Henrik Flemingin (k. 1630) ja Hebla Bååtin harmaasta hiekkakivestä veistetty Mynämäellä. Neljä enkeliä toinen polvi maassa kannattaa katafalkin laattaa, jolla vainajien kokonaiskuvat lepäävät. Kummassakin päässä nousee jonkunmoinen renässansin tyyliin profiloittu päätykolmio, joihin on kiinnitetty neljä mitaljoninmuotoista korkokuvaa alabasterista ja joidenka sivuilla nähdään pieniä itkeviä geenioita. Katafalkin alaosassa on kaksi, myöskin kivestä veistettyä luurankoa arkussaan, joiden päällä rottia juoksee ja käärmeitä matelee.[16] Täydessä puvussaan esitettyjen vainajain kuvat ovat arvokkaat ja yleensä taiteellisesti suoritetut; alabasterimitaljonit, jotka kuvaavat Kristusta ristipuulla, ruumiin voitelua, ylösnousemista ja taivaaseen astuntaa, eivät ole huonoja, vaikka kyllä sovinnaisluonteisia, samoin kuin vielä suuremmassa määrässä monumentin arkkitehtuuripuoli enkeleineen. V. 1632 merkityn teoksen kirjoitukset ovat joko saksan- tai latinankielisiä ja viittaavat siis niinkuin tyylikin saksalaiseen syntyperään. Muut maaseuduilla löytyvät hiekkakiviset hautakuvat ovat tiettävästi vähempiarvoisia.
Puuleikkaustaitoa kysyttiin tällä vuosisadalla etenkin saarnastuolein koristamiseksi. Näiden sivuille oli näet tapana asettaa vapahtajan ja evankelistain kuvat, jota paitse ne runsaasti varustettiin ajan tyylin mukaisilla koristeilla ja lahjoittajain vaakunoilla. Saarnastuolejakin on muutamia ulkomaalta tuotu. Ehkä arvokkain on Askaisten kirkon, Herman Flemingin ja hänen vaimonsa Kristina Rosladinin 1600-luvun keskivaiheilla lahjoittama, kenties Parisissa tehty, tamminen saarnastuoli. Sivuilla on Kristus ja evankelistat relievintapaisissa kokonaiskuvissa esitettynä, kulmissa on rikaskoristeiset pilasterit ja apostolein rintakuvia karyatiidin muodossa. Katokseen on lahjoittajain sukukilvet kiinnitetty. Teos on täydellisesti kehittyneen tekniikan tuote, vaikk'ei kuvat kuitenkaan liene itsenäisen taiteilijan käsialaa. Toinen kauniimpia saarnastuolejamme on Henrik Corten v. 1655 Raahen kirkkoon lahjoittama, jonka on tehnyt kuvanleikkaaja Mikko Balt. Koristuksen yksinkertainen maltillisuus todistaa tekijän kauneudenaistia. Balt oli Ranskasta kutsuttu jotakin työtä varten tuomiokirkossa, ja hän asettui sittemmin Ouluun asumaan. Kotimaisia teoksia haittaa usein koristusten sälytys, samalla kuin kuvat osottavat enemmän käsityöläisen kuin taiteilijan tekoa. Muutoin ovat tekijät tavan mukaan tuntemattomia. — Asiakirjoissa mainitaan kumminkin useita kuvanleikkaajia. Semmoisia olivat Yrjö Kuvanleikkaaja (1643 Turussa, 1662 Tammisaaressa), Maunu Laurinpoika (1646-47 Paraisissa, 1652 Turussa), Taneli Sudrovius (1665), Mathias Remas (teki neljä kuvaa tuomiokirkkoon 1672-76, k. 1684), Jaakko Swartz (1684), Rosenstern (k. 1693) ja Juhana Nikkari (teki 1682 p. Henrikin kuvan). 1680-luvulla työskenteli Turussa Monsieur Juhana Ulrik Beurle, jota sanotaan kuvanveistäjäksi (statuarius). Hän oli kai tuomiokirkon parannustöitä varten kutsuttu ja sanotaan muun muassa 6000 talarin hinnasta tehneen uuden saarnastuolin ja 100 talarista ristiinnaulitun kuvan.
Paitse varsinaiseen kuvaleikkaukseen käyttivät luultavasti mainitut ja muut samanlaiset taiturit kykyänsä myöskin vaakunakilpien koristamiseen. Tällä ajalla oli näet aivan yleiseksi tavaksi tullut vainajien muistoksi kirkkoihin asettaa heidän uhkeamuotoisella lehtikoristuksella ympäröidyt sukukilpensä. Muutamissa kirkoissa on niitä vielä kymmenittäin tallella, häviäviä näytteitä aikoja sitten sammuneesta taideteollisuuden haarasta.
Ison vihan jälkeen ei ole puheena olevan taiteen alalta paljo sanottavaa. Eräs Kustaa Serlachius (k. 1738) sanotaan harjoittaneen puuleikkausta, ja kaksi hänen tekemäänsä enkelinkuvaa on Pernajan kirkossa. Vuosisadan keskivaiheilla ja loppupuolella mainitaan Turussa kolme kuvanleikkaajaa, mutta heidän toimestaan ei ole tietoa. Aivan erinäistä pienoisveistotaidetta edusti kapteeni Jaakko Juhana von Bilang (Suomessa s. 1739, k. 1803), joka oli saavuttanut harvinaisen taiturimaisuuden norsunluunleikkaajana. Nuorempana palveltuaan Ranskassa muutti hän v. 1770 luutnanttina Ruotsin sotaväkeen, josta erottuansa hän ajoittain näkyy Suomessa asuneen. Hän leikkasi kokonaisia maisemia rakennuksineen, ihmisineen, eläimineen norsunluuhun. ("Neljä vuodenaikaa ja kävely ihanan näköalan edessä", "Paimenen ja karjan lepo", "Muisto Hoglannin voitosta 17 p. heinäk. 1788" y.m.). Alkuteoksista ei ole tietoa, mutta taulujen muisto on ikuistettu vaskipiirrosten kautta. V. 1796 taiteilija näytteli norsunluutaulujansa Tukholmassa ja nimitettiin taideakatemian jäseneksi; vv. 1800 ja 1801 olivat ne näytteillä Turussa. Bilang, joka myöskin on esiintynyt valtiopäivämiehenä sekä valtiollisena ja tieteellisenä kirjailijana, kuoli Helsingissä.[17] Aivan Ruotsin vallan viime hetkellä tapaamme erään suomalaisen Eerik Cainberg'in pyrkimässä varsinaiseksi kuvanveistäjäksi, mutta hänen pääteoksensa tähden on hänestä puhuminen vasta seuraavassa luvussa.