"Kärkkäämmin mielin kuin tavallisesti riensivät viipurilaiset teatteriin, sillä jotakin erinomaista oli tuleva esiin — erinomaista siinä katsannossa, että kappale oli sotahistoriallinen ja tapaukset asetetut itseensä Viipuriin. Kun tiedettiin tekijän olevan nuoren ja suomalaisessa kirjallisuudessa vielä melkein tuntemattoman miehen, niin vaatimukset eivät olleet niinkään suuren suuria. Tykyttävin mielin kuitenkin odotettiin esiripun nousua, joka oli aukaiseva nykyiselle Viipurille näön kalliista muistoistansa aina v:lta 1656 asti. Ja katso! tuossa nyt ollaan yhtäkkiä muutettuna 200 vuotta takaperin menneeseen aikaan. Kun sitten kolmen näytöksen kappale oli loppuun näytelty, niin oli tyytymys sen oivallisuudesta noussut paljon yli mitä alussa oli uskallettu odottaa. Näyttäminenkin alusta loppuun asti kulki ylimalkaan vilkkaasti ja tasaisesti. Yleisön suosionosotus oli innollinen. Toisen näytöksen lopussa huudettiin rva Aspegren esille ja kappaleen loputtua tekijä, joka ei kuitenkaan ollut näillä maillakaan. Kappaleen viehättäväisyyttä enensi paljon sekin, että näkymön koristaminen tilaisuutta varten oli sangen hyvin onnistunut, ja on siitä erittäin saapuva kiitos kaupungin arkkitehti Odenvallille, joka ei ollut säästänyt vaivojansa muodostellessaan Viipurin vanhaa linnaa näkymön perälle ja vallit niin samaan muotoon, että sekin näkö oli romantillista(!). Ylipäätään sanoen tulee Bartholdus Simonis mielestämme aina olemaan arvollisena, suosittuna kappaleena suomalaisen teatterin repertoarissa."

Marraskuun 2 p. näyteltiin Deborah toisen kerran ja 4/11 Kosijat ja Lemmenjuoma, joiden välillä Emmy Strömer, Ericsson ja Bergholm suorittivat konserttiosaston. Korhonen huudettiin esiin, mutta jäi "luultavasti kainoudesta" tulematta. Seuraava näytäntö 7/11 annettiin Lydia Laguksen hyväksi, jonka ulkomaanmatka, arvatenkin puheosaston etua silmällä pitäen, oli lykätty tähän saakka, mutta joka vihdoinkin joulukuulla oli lähtevä. Ohjelma käsitti uuden kotimaisen kappaleen, rva Th. Hahnssonin 3-näytöksisen Ainoa hetki, sekä Ämmän toruja ja Laululintusen, jossa laulajatar jo oli esiintynyt toistakymmentä kertaa. Teatterissa oli runsaasti väkeä, ja resetinsaajalle ojennettiin "kukkaterttuja", joista yksi sisälsi kultaisen rannerenkaan "ja ehkäpä muutakin aineellista(!)" — Tämän näytännön johdosta eräs läsnä ollut (E—m) Wiborgs Tidningissä purkaa sydämensä sanoihin, jotka sallivat luoda katseen kaupungin seurapiireihin:

"Minä en kuulu ultrafennomaniseen puolueeseen, joka taivaita tavottelevilla titaaniaskeleilla(!) luulee voivansa asettaa suomenkielen siihen asemaan, mikä sillä kieltämättä ja oikeudella tulee isänmaassa olla, mutta en myöskään voi tyyneesti kärsiä, että nuorten taiteilijaimme kunnialliset ja menestykselliset harrastukset niin ilmeisesti ylenkatseellisella vaitiololla ja välinpitämättömyydellä jätetään huomaamatta kuin tähän saakka on tapahtunut Viipurin ruotsalaisen sanomalehdistön puolelta." (Sitten kirjoittaja erittäin lausuu näytännöstä 7/11:) "Lagus teki parastaan tyydyttääkseen puolueettoman yleisön kohtuullisia vaatimuksia; varmaan hän on ja tulee edelleenkin olemaan herttainen ilmiö suomalaisella näyttämöllä. — Ämmän toruja esitettiin todellisella taiturimaisuudella. Nti Savolainen, Kallio ja Vilho, ja varsinkin viimemainittu, saivat luonnollisesta ja teeskentelemättömästä lystillisyydestään vastaanottaa hyvin ansaittuja suosionosotuksia. Mutta muutkin myötävaikuttavat pitivät hyvin puoliansa." —

Kun Bartholdus Simonis, Hääilta jälkikappaleena, oli näytelty toistamiseen, esitti seurue 11/11 ja 16/11 ensi kerran omin voimin Haria Tudorin. Tietysti tämä ei olisi tullut kysymykseenkään, jollei draama ennen olisi annettu rva Raan kanssa, ja ymmärrettävästi nti Heerman päähenkilönä oli ainoastaan varjokuva hänestä, mutta sittenkään yritys ei ollut kokonaan onnistumatta. Intohimoisessa runoteoksessa on näet paitse julmaa kuningatarta kansanvaltainen aines (käsityöläisen Gilbertin taistelu morsiamestaan kuningattaren kelvottoman suosikin kanssa), joka on omansa herättämään todellisempaa mielenkiintoa kuin runoilijan ylenpalttinen romanttisuus, ja se puoli oli Lundahlin ja rva Aspegrenin tulkittavana. Maria Tudor näytäntöjen välissä oli huomiota ansaitseva premiääri: 14/11 näyteltiin ensi kerran J. R. Danielsonin suomentama A. Denneryn 5-näytöksinen Marianne eli ylhäiset ja alhaiset, joka, rva Aspegren nimiroolissa, kaikkialla suosittuna kauvan pysyi ohjelmistossa.

Viimeinkin oli Lucia valmistunut esitettäväksi ja oli ensi näytäntö 21 p. marrask., josta siis Suomalaisen oopperan olemassaolo on luettava. W. T., joka niin ylhäiseltä kannalta oli katsellut puheosastoa, ei kieltänyt myötätuntoisuuttaan oopperalta, ja me tapaamme siinä innostuneita arvosteluja itse päätoimittajan, Lillen, kädestä. Jo ensi illan jälkeen hän sekä solistien että köörien esitysten johdosta kiittää "hyvää ja huolellista harjotusta", jota vastoin orkesterin säestys hänestä olisi kaivannut hillitsemistä. Päähuomio suodaan tietysti Emmy Strömerille:

"Suomalaisen teatterin ensimäinen oopperanäytäntö oli perjantaina reunojaan myöten täyden, mitä innostuneimman salongin edessä. — Nti E. Strömer oli ensi kerran esiintyessään näyttämöllä saanut vaikean tehtävän osakseen, Lucian roolin, ja sentähden me sitä suuremmalla tyytyväisyydellä voimme merkitä, että laulajatar kaikin puolin tyydytti ne toivomukset, jotka yleisö oli kohdistanut häneen. Nti Strömer menestyi täydellisesti ei ainoastaan yleisön suosionosotuksiin nähden, vaan etupäässä siinä tavassa, jolla hän kuvasi onnetonta, viimein mielipuolisuuteen saatettua Lammermoorin morsianta. Tietysti ei ollut odotettavissakaan, että hänen antamansa kuva olisi ollut täysin kehittyneen taiteilijan luoma, mutta nti Strömer omistaa epäilemättä kaikki ne ominaisuudet, jotka yhdistettyinä muodostavat taiteilijan. Draamallista eloisuutta, tunteen lämpöä ja hillitsemiskykyä, joka hylkää raivoisat tenhovaikutuksen tavottelut, antaakseen draamallisen kuvan esiintyä luonnollisessa yksinkertaisuudessa ja totuudessa sekä ennen kaikkea äänessä, jonka rikkaus ei saa loukata tunteen puhtautta. Varmaankaan emme ole ainoat, jotka tällä hetkellä lämpimästi onnittelemme nti Strömeriä sille uralle, joka ruusuineen ja ohdakkeineen avautuu hänelle. Tie ihanteiden taivaaseen vaatii vaeltajan kaikki voimat; mutta kannattaapa asettaa päämääränsä korkealle, kun tuntee olevansa voitosta varma."

Kun näytäntö oli annettu 27/11, sama kirjoittaja lausuu:

"Harvoin on arvostelijalle suotu tyydytys saada kokonaan unohtaa kielteinen puoli ja sen sijaan yksistään tuoda esiin ja painostaa ansiopuolia. — Tyyni, sopusointuinen esitys oli entistä varmempi ja pyöristetympi, yksityiskohdittain harkittu, älykkäästi ja hienosti suoritettu sekä varsinkin eräissä kohtauksissa semmoisen innostuksen leimaama, josta jokainoa katsoja lämpeni. Ei mitään kirkuvia, loukkaavia soraääniä. Nti Strömerissä ainoastaan jolloin kulloin katse taikka joku sävel laulussa ilmaisee sielunelämän häiriön, ja vain joskus, kun hillitsemättömän fantasian kuvat esiintyvät onnettoman hämärtyneessä hengessä, kuuluu viiltävä helähdys sen katkenneista jänteistä. Siten oikea taiteellinen käsitys, siten se kyky näyttäytyy, joka ei tarvitse lainata, vaan ammentaa oman sielunsa runsaudesta." —

Koska myöhemmin kohtaamme seikkaperäisempiä arvosteluja Lucian esityksestä, tyytykäämme tähän todistukseen suomalaisen oopperan ensi askeleen onnistumisesta. Erittäin merkillistä on, että Emmy Strömerin harvinainen draamallinen kyky jo ensi hetkessä esiintyi niin mahdikkaana ja taiteellisesti kehittyneenä kuin arvostelijan ehdottomasta tunnustuksesta nähdään. Vastedeskin tulemme monesti huomaamaan, kuinka hän sai arvostelijan kokonaan luopumaan tavallisista, enemmän tai vähemmän sovinnaisista hyväksymislauseista. — Kolmas kerta annettiin ooppera 30/11 ja neljäs 2/12. Näistä näytännöistä tuotti täysissä markoissa ensimäinen 935, toinen 992, kolmas 853 ja neljäs 498, jota vastoin suurin tulo puhenäytännöistä oli ollut 581. — Joulukuun ensi päivinä antoi puheosasto viimeisen näytäntönsä Viipurissa. Siinä näyteltiin kaksi uutta huvinäytelmää: P. Hannikaisen 4-näytöksinen Lapsuuden ystävät ja Tyko Hagmanin suomentama Poly Henrionin Suuria vieraita (Grosse Gäste) ja niiden välissä Noita-ampujan 2:sen näytöksen ensi kuvaelma, joka oli varta vasten harjotettu.

Tämän jälkeen alkoi lauluosasto harjottaa Trubaduria, jota vastoin puheosasto matkusti Pietariin, johon sitä nyt on seurattava.