Vaikka Faustin kahdestoistakin näytös annettiin hyvälle huoneelle, oli aika tullut tarjota vaihtelua. Donizettin Rykmentin tytär, jonka nimiroolissa Ida Basilier oli niittänyt laakereita Tukholmassa, olikin valmis ja esitettiin ensi kerran 14/3. Tässä koomillisessa oopperassa laulajatar jälleen oli omalla alallaan, niin ettei kellään ollut vähintäkään aihetta muistutuksiin. Itse asiassa hän Mariena, krenatöörirykmentin holhottina, kerrassaan hurmasi yleisön. Hänen laulunsa ja näyttelemisensä viehätti yhtä hyvin taiteellisuutensa kuin luontaisen raittiin huumorinsa kautta. Myrskyisimmät olivat suosionosotukset jäähyväiskavatinan jälkeen toisessa näytöksessä, jonka esitys oli lämmin ja ihastuttava. Onnellisen rakastajan, Tonion, osa oli Ericssonilla; Bergholm esiintyi kersantti Sulpicenä ja nti Wikström markisinnana. Sotilasköörit laulettiin reippaasti ja soinnukkaasti, ja orkesteri oli viritetty iloiseen tunnelmaan. — Samalla menestyksellä näytäntö uudistettiin yhdessä jaksossa kolme kertaa (15, 17 ja 19 p.). Viimeisenäkin kertana, jolloin Ericssonin pahoinvoinnin tähden W. O. Gottlund esiintyi Toniona, oli huone täpötäynnä, mutta kuitenkin oopperan yhtämittainen esitys keskeytettiin, jotta saataisiin tilaa erään saksalaisen baritonin vierailulle.
Achtén ja Dunckerin poissaollessa ooppera kaipasi varsinaista baritonilaulajaa. Kun kumminkin mielellään tahdottiin antaa Sevillan Parranajaja, otettiin lyhyeksi ajaksi avustamaan semmoinen laulaja Fichtelbergerin oopperaseurueesta. Hänen nimensä oli Otto ja esiytyi hän ensi kerran — kahden Faust näytännön välillä — 25/3 (Marian päivänä) Carlo I:nä erinäisissä Ernanin kohtauksissa, jotka esitettiin yhdessä Rykmentin tyttären kanssa. Hra Ottolla oli hyvin kehitetty, voimakas ja syvä baritoniääni, jota paitse hän komeine vartaloineen näyttäytyi kokeneeksi näyttämölliseksi taiteilijaksi. Yleisö osotti vieraalle suurta suosiota, vaikka hänen ykstoikkoisia saksalaisia oopperaliikuntojaan moitittiin. — Sevillan Parranajaja tuli sitte 28/3 ja se oli iloisimpia, nautintorikkaimpia ja loistavimpia näytäntöjä koko kevätkaudella. Otto oli kokenut ja taitava Figaro, Navrátil Almavivana taiteellinen sekä laulun että näyttelemisen puolesta, ja Ida Basilier aivan säteilevä Rosina. Vaikea on sanoa hurmasiko hän enemmän laulullaan vai kujeellisella, suloisella näyttelemisellään, sillä molemmat sulivat taiteelliseksi eheydeksi, jonka vaikutus oli vastustamaton. Paitse Venzano-valssia hän viime näytöksessä lauloi mestarillisesti kauniin loppuaarian Bellinin Unissakävijästä. — Näytäntö uudistettiin peräkkäin viisi kertaa täysille ja yhtä innostuneille huoneille. Kuudentena iltana, 6/4, jolloin Otto esiintyi viimeisen kerran, oli yleisön riemu- ja suosionosotukset harvinaisen vilkkaat. Pienempien kukkavihkojen ohella nti Basilier sai yhden tavattoman suuren ja komean kukkakimpun, jonka sinivalkoisissa nauhoissa oli kirjoitus: "Suomalaisilta ylioppilailta Wilhelmin päivänä." Tietysti olivat antajat samana päivänä olleet mukana laululla tervehtimässä J. V. Snellmania, ja tahtoivat he kirjoituksellaan ilmaista, että heidän ihailunsa laulajatarta kohtaan oli sukua sen isänmaallisen innostuksen kanssa, jolla he kunnioittivat kansallista suurmiestä.
Sevillan Parranajaja näyteltiin, niinkuin juuri mainittiin, ensi kerran 28/3 ja kaksi päivää myöhemmin annettiin Ruotsalaisessa teatterissa ensi kerran Bellinin Unissakävijä. Seuraavina ja joskus samoinakin päivinä näitä oopperoita sitten esitettiin rinnakkain. Väkeä ei puuttunut kummallakaan taholla yhtä vähän kuin suosionmyrskyjä ja kukkia. Saattaa syystä kysyä, oltiinko nyt tyytyväisiä kun kilpailu oli täydessä vauhdissa? Niin oudolta kuin kuuluneekin, ei tyytyväisyys ollut suurempi niiden puolella, jotka olivat tätä kilpajuoksua vaatineet kuin niiden, jotka olivat sitä vastustaneet. Tositeossa näennäinenkin yritys jälkimäiseltä puolelta todella kilpailla sai edelliset kuohuksiin. Ida Basilierin päähänpisto Parranajajassa laulaa Unissakävijän loppuaaria vaikutti näet tällä tavoin, ja siitä johtui että niinä päivinä, jolloin Parranajaja ja Unissakävijä kilpailivat Helsingin yleisön suosiosta, oli tässä yleisössä paljo vähemmän sointua — kuin epäsointua.
Otamme kaksi senaikuista lausuntoa, jotka luovat valoa oloihin. Nimimerkki A—i—a, se on nti Adelaide Ehrnrooth, käsitteli asiaa Morgonbladetissa 14/4. Tämä henkevä nainen kuului kyllä ruotsinmielisiin, mutta siitä huolimatta hän elämänsä loppuun oli niitä harvoja, jotka uskaltavat ajatella itsenäisesti, ja sentähden voidaan häntä pitää todistuskelpoisena. Puhuttuaan ensin Suomalaisesta oopperasta, jonka perustajaa hän vertaa taidepuutarhuriin, joka lyhyessä ajassa on erämaahan loihtinut troopillisia kukkia ja upean vihanuuden, sekä sitte Sevillan parranajajan innostuttavasta esityksestä, hän jatkaa:
— "Millä kummastuksella lukikaan osa yleisöä ainakin kahden sanomalehtemme imeliä moitesanoja siitä, että nti Basilier kohotti näytännön huippuunsa laulamalla Unissakävijän loppuaarian. Muutamat rva Engdahlin herkkätunteiset ihailijat antoivat nti Basilierin tietää, kuinka heihin 'koski kipeästi', että se täydellinen taiteellisuus, jolla hän esitti aarian, oli omansa 'tekemään mitättömäksi' rva Engdahlin laulun — ja että kehittyneempi laulajatar sen kautta oli osottanut hienotunteisuuden puutetta ja sydämettömyyttä. Siinä ihan uusi käsitys taiteellisesta etevämmyydestä! Ymmärtääksemme johdonmukaisuus vaatii, että tästä lähtien suurempien taiteilijain täytyy panna kynttilänsä vakan alle, niin ettei se epämiellyttävästi ja masentavasti pistäisi dilettantteja silmiin! Jos yleisön aisti on sillä tavoin kehitettävä, niin on sivellin siepattava Berndt Lindholmin ja Hjalmar Munsterhjelmin kädestä, sillä kieltämättä heidän taulunsa tekevät mitättömäksi melkoisen joukon kuutamo- ja saaristo- y.m. maisemia ja Topeliuksen Kanervakukat ja Sylvialaulut ovat armotta poltettavat, sillä ne loukkaavat alituisesti 'runollisten kokeitten', 'valittujen laulujen', 'kukkain' y.m. julkaisijoita, joissa kenties minä taikka sinä, rakas ystäväni, olemme ilmituoneet innostuksemme ja joilla olemme herättäneet ihailua — kahvipöydässä ja nimipäiväjuhlissa." — —
"Jos se rakastettava ja lahjakas vasta-alkaja, joka nyt ihastuttaa Uuden teatterin yleisöä suloisella, sulavalla äänellään, jatkaa opintojaan ja kohoaa sille kannalle, jolla nti Basilier ja rva Strömer-Achté jo seisovat — varmaankin tuloksena suuresta työstä ja vakavista ponnistuksista — silloin tulevat kaikki äänet puoluehengen pakottamatta yhtymään hyvähuutoihin, ja suotakoon se ilo kaikille taiteen ystäville, että saamme nähdä tämän tähden loistavan kauniin Uuden teatterimme taivaanrannalla yhdessä nyt jo niin suuressa arvossa pidettyjen tähtien Ida Basilierin ja Emmy Achtén kanssa. Niin komeat muurit ansaitsevat kaikua äänistä, jotka ovat niiden arvoisia." —
Mutta olisihan Ida Basilierin menettelyssä kuitenkin voinut olla jotain tahallista. Että niin ei ollut laita, todistaa ote Emilie Bergbomin kirjeestä Betty Elfvingille:
"Sanomista näet, kuinka julkeita voidaan olla sentähden että toinen taiteilijatar laulaa jonkun aarian hyvin ja toinen huonosti. Sula sattumus teki että Parranajaja ja Unissakävijä esitettiin samaan aikaan. Jos Otto, niinkuin tarkoitus oli, olisi tullut tänne ennen kuin hän matkusti Turkuun, niin olisi Parranajaja luultavasti mennyt helmikuun alussa ja jo silloin oli määrätty, että Ida päättäisi oopperan Unissakävijän aarialla; se annettiin kohta sovitettavaksi orkesterille. Hän on laulanut sen Kristianiassa ja Lyybekissä, mutta sittenkään hänen ei olisi pitänyt laulaa sitä — sentähden että hän lauloi sen loistavasti ja rva Engdahl tavaili sitä kuin pikku koulutyttö! Useat, jotka ovat kuulleet sen kummassakin teatterissa, eivät ole voineet käsittää että se on sama aaria, vaan ovat luulleet että se on poisjätetty Ruotsalaisessa teatterissa! Juuri sentähden on niin hölmöläntapaisesti meluttu. Jos Ida olisi laulanut huonosti, niin tietysti ei kukaan olisi sitä pannut pahakseen — — [mutta] jollakin tavalla häntä oli rangaistava siitä, että hän niin uskollisesti on esiintynyt ainoastaan meillä. — Ei häntä sillä ole saatu lähemmäksi Ruotsalaista teatteria, päinvastoin! Et voi uskoa, kuinka erinomaisen kiltti ja rakastettava hän on ollut koko ajan, emmekä voi kyllin kiittää häntä." —
Pääsiäisten jälkeen 19/4 annettiin Faust Ida Basilierin hyväksi. Morgonbladetissa tätä laulajattaren kenties loistavinta iltaa vaatimattomassa Arkadiassa kuvataan seuraavin sanoin:
"Musikaalisessa suhteessa valioyleisö täytti teatterin ahdinkoon asti, ja suosionosotukset ilmaisivat koko illan kuluessa semmoista innostusta, jota tuskin olisi voinut odottaa suomalaiselta hitaisuudeltamme ja joka tuotti sitä suurempaa kunniaa etevälle taiteilijattarelle, joka sen oli herättänyt. Nti Basilierille ojennettiin kaksi laakeriseppelettä, toinen oopperan jäseniltä, toinen musiikinharrastajilta kumpaakin sukupuolta. Jälkimäisen sinivalkoisissa nauhoissa oli kirjoitus: 'Isänmaallisen säveltaiteen edistäjälle Ida Basilierille. — Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.' Joka näytöksen jälkeen, missä ylistetty taiteilijatar esiintyi, sai hän vastaanottaa mitä kauniimpia kukkakimppuja. Näytännön lopussa syntyi huumaava suosionmyrsky ja orkesterin toitottaessa osaksi ojennettiin, osaksi heitettiin näyttämölle kukkakimppuja, joiden joukossa yksi jättiläissuuri, niin runsaasti että lattia kokonaan peittyi ja useilla henkilöillä oli täysi työ niiden kokoamisessa.[69] Esiinhuudoista ei tahtonut loppua tulla. Kun nti Basilier lähti teatterista, tervehti häntä ylioppilaslaulu ja lukuisan kansalaisjoukon eläköönhuudot, jonka jälkeen ylioppilaat laulaen saattoivat hänet kotiinsa."