— "Suomalaiselle seurueelle on annettava oikeudenmukainen tunnustus. Murhenäytelmä esitettiin ylipäätään varsin hyvin. Erittäin ihastuttivat meitä hrat Böök ja Lundahl Akselina ja Wilhelmina sekä rva Aspegren vaaleaverisen Walborgin roolissa. Vehkeilevänä munkkina menestyi Vilho sangen hyvin. Sankari, sankaritar ja munkki kuolevat aika tehoisasti näyttämöllä. Hra Leino oli täysin tyydyttävä arkkipiispana, ja hra Törmänen huvitti yleisöä yövahdin vähäpätöisessä osassa." —[99]

Toukokuun 2 p. annettiin Oma Toivoni sekä 5 p. Lääkäri vastoin tahtoansa ja Mustalainen. — "Tulot kahdesta ensimäisestä näytännöstä olivat 600 ruplaa yhteensä, Jeannette-illasta vähän yli 500 r., mutta kahdesta viimeisestä vain vähän päälle 300 yhteensä." Näin kirjoitti Vilho (9/5), lisäten että päiväkustannukset nousivat 150 à 160 ja päivärahat (lisämaksu näyttelijöille Pietarin aikana) viikolta 133 ruplaan. Seuraus oli että tulot eivät riittäneet palkkoihin, varsinkin kun kurssi oli perin alhainen, ja hän pyysi 450 r. puolikuunpalkkoja varten. Tästä näkyy että alkukin kääntyi huonoksi, ja yhä surkeammiksi Vilho paran kirjeet muuttuivat toukokuun jatkuessa. — Seuraavat kolme näytäntöä kauppapalvelijain klubin huoneustossa — Enon rahat (9/5); Viuluniekka (12/5); Orposisarukset ja Riita-asia (17/5) — eivät tuottaneet paljo muuta kuin päiväkustannukset. — "Tähän saakka 381 ruplan tappio", Vilho ilmoitti, ollen niin alakuloinen että jätti kokonaan kertomatta, että hän oli saanut laakeriseppeleen ja sen lisäksi "arvokkaan lahjan"; sitä vastoin hän mainitsi että näyttämö oli liian ahdas Maria Tudorille sekä että Björnsonin Konkurssi kyllä oli valmis, mutta nimi oli hänestä kovin "kamala". Hän oli toivonut saavansa vuokrata Mikaelinteatterin huokeasta hinnasta ja siten ansaita enemmän, mutta toivo petti, kun teatteria oli alettu korjata. — Sitte Vilho vuokrasi Buffateatterin, mutta kun oli etukäteen maksettava 200 rupl. eikä sitä voitu tehdä ennen kun rahoja tuli Helsingistä, ei 17/5 ja 28/5 välillä näytelty kertaakaan. "Théâtre Bouffessa", joka kaikkine päiväkustannuksineen maksoi 300 rupl. illalta ("siis se on kuitenkin halvempi kuin ennen muinoin kiviteatteri Helsingissä!" Vilho huomauttaa), annettiin kolme näytäntöä: 28/5 Lea, Natalia ja Nadeschda ja Mustalainen; 29/5 Remusen kotiripitykset, Lääkäri vastoin tahtoansa ja Suuria vieraita; sekä 3/6 Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Yökausi Lahdella, Kihlaus ja Laululintunen. — Viimeistä näytäntöä varten Lydia Lagus oli tullut Pietariin ja aikomus oli ollut antaa Lemmenjuomakin, mutta kun erehdyksestä nuotit oli lähetetty Helsinkiin, oli tyytyminen yhteen ainoaan laulunäytelmään. Nti Lagusta tervehdittiin kyllä myrskyisesti; mutta silti eivät viimeiset näytännöt suurestikaan parantaneet asemaa. Vilho ilmoitti 2/6 vaillingin nousevan 2,088 ruplaan, johon tuli "niinkuin voita leivälle" kesäkuun palkat! Tosin oli suomalaisten kesken Pietarissa pantu toimeen jonkunlainen "subskriptsiooni" eli avunkeräys, mutta mitä se tuottaisikaan, oli varma että suurin osa tuota summaa oli lähetettävä Helsingistä. Vilho, joka nimellisesti vastasi kaikista veloista ja sitoumuksista, kärsi tietysti sanomattomasti. "Mitä tulee tehdä?" hän kirjoittaa. "Luotanko subskriptsiooniin? Odotanko apua köyhästä Suomesta? — Surkeus, surkeus. En kehtaa, enkä voi voivotella niinkuin pitäisi, mutta meidän naisemme sen sijaan itkevät joka kerta kun ovat puheillani. — Sinun huomattavaksesi tahdon mainita, että kaikki minun toverini tässä kurjuuden tilassa ylipäänsä ovat käyttäytyneet hyvin kärsivällisesti, miltei jalosti." — Kun Helsingistä oli saatu 1,600 rupl. seurue 5/6 lähti kotimaahan, jossa työ jälleen oli alkava heinäkuun alussa Kuopiossa. Vilhon täytyi vielä jäädä muutamaksi päiväksi, siksi kun velat oli suoritettu.

Ennen kun eroamme siitä surkeasta episoodista, jonka tämä Pietarinmatka muodostaa teatterin historiassa, on mainittava yksi Vilhon kirje (22/5), joka vähemmän koskee hetken murheita kuin kirjoittajan käsitystä teatterioloista yleensä ja joka päättyy siihen, että hän ilmoittaa ehdottomasti — luopuvansa. Niistä syistä, jotka hän luettelee, on oikeastaan tärkein se, josta hän ennenkin oli valittanut, että useat seurueen jäsenet olivat unohtaneet tehtävänsä kansallisen merkityksen ja tahtoivat vain olla "artisteja"; toisista on yleiseltä kannalta huomattavimpana pidettävä ilmeinen kateus tai katkeruus oopperaa kohtaan. Vilhosta on ooppera verrattava madame Pompadouriin, puheosasto Narcisse Rameauhon(!), ja sama käsitys tulee kerran ilmi eräässä Kallion kirjeessä, jossa sanotaan oopperan syövän mitä draamallinen osasto ansaitsee. Tositeossa ei ole lainkaan oudoksuttava että seurueessa, joka vuosi vuodelta kierteli ympäri maata kaupungista kaupunkiin, heräsi jonkunlainen kateus pääkaupungissa loistelevaa oopperaa kohtaan, semminkin kun yleisön suosio jakaantui epätasaisesti, eivätkä laulutaiteilijatkaan tainneet olla näyttämättä, että he pitivät itseään yliluokkalaisina verrattuina näyttelijöihin. Tämä asianlaita oli varmaan omansa kypsyttämään Bergbom-sisaruksien ajatusta, jonka yhä useammin alamme kohdata varsinkin Emilien kirjeissä, että näet oopperan ylläpitäminen ajan pitkään oli mahdoton. — Mitä tulee Vilhon luopumisaikeeseen, niin ei siitä kirjeissä sen enempää puhuta. Luultavasti Kaarlo ystävällisellä kirjeellä rauhotti hänet.

Kertomalla Suomalaisen teatterin näyttämöllisen toimen vaiheet kevätkaudella 1877 emme läheskään ole tyhjentäneet ainettamme. On näet nyt luotava katsaus niihin seikkoihin, joihin jo ylempänä vuodenvaihteella lyhyesti viittasimme.

Johdannoksi otamme pari kohtaa Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille (13/2). Paheksittuaan että ystävä on niin kauvan saanut odottaa kuulumisia häneltä, kirjoittaja jatkaa:

— — "Mutta miksi vaivaisinkaan sinua, osaaottavainen Bettyseni, kuulumattomilla huolillamme ja kärsimyksillämme. Olomme ovat sietämättömän vaikeat; ei voi enää selvästi ajatellakaan ja ymmärräthän kuinka tuhoisasti se vaikuttaa työvoimaan ja -kykyyn. Aina näyttelystä saakka (se on siitä kun matkustajaliike lakkasi) on meillä ollut kurjan kurjaa. Dagbladin y.m. alituinen toitotus Emmy Achtén liiottelusta on vähitellen tunkeunut yleisöön ja seuraus on että olemme näytelleet tyhjille huoneille.[100] Et voi käsittää kuinka lohdutonta tavasta on ollut; tulot eivät ole aina riittäneet päiväkustannuksiinkaan. Tämän sanon sinulle — älä anna muitten mitään tietää huolistamme. — Hugenotit ovat nyt jälleen elähyttäneet laimenevaa mielenkiintoa, mutta Navrátil (joka koko talven on ollut heikonlainen) ei jaksa laulaa rasittavaa osaansa useammin kuin joka 6 tai 8 päivä emmekä sentähden voi esittää oopperaa niin usein kuin pitäisi ja saada sitä loppuun näytellyksi ennen Achtéiden lähtöä. Ensi tiistaina he esiintyvät viime kerran; minä päivänä taasen Ida tulee, en taida tarkalleen sanoa, toivon kuitenkin tässä kuussa. — Koska luullakseni pieni yleiskatsaus asemaamme huvittaa sinua, tahdon mahdollisuuden mukaan selittää asiamme. Syksyn ja etenkin jouluajan tyhjät huoneet saivat meidät päättämään, että ooppera oli lakkautettava 1 p. kesäk., mutta koska emme luulleet tekevämme oikein, jos toimeenpanisimme päätöksemme ilmoittamatta sitä puolueelle, kutsuimme erinäisiä henkilöitä neuvotteluun ja esitimme heille surkean asemamme. Useimmat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan oopperan kuolemasta, vaan vaativat että ryhdyttäisiin suurempiin ponnistuksiin. Sen johdosta ja myöskin korkeammalta paikalta annettujen pienten viittausten vuoksi päätettiin, että teatterin tulisi anoa korotettua valtioapua ja sen ohella anomuksessa huomauttaa kuinka paljo huokeammaksi ja paremmaksi kaikki tulisi, jos molemmat teatterit näyttelisivät suuressa teatterissa, niin että siellä ylläpidettäisiin suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö. Nyt tästä paraikaa neuvotellaan; hallitus ei ole meille vastahakoinen, mutta Ruotsalaisen teatterin johtokunta näyttää keksivän kaikellaisia verukkeita asian estämiseksi, toisen toista viekkaamman. Arvatakseni juttu päättyy niinkuin viime kesänä, kun oli kysymys yhteisestä juhlanäytännöstä — me saamme kärsiä lukemattomia ikävyyksiä ja loukkauksia, ja lopuksi tulos on kuitenkin — ei mitään. Vaikea on tietysti se hetki oleva kun ooppera kuolee, mutta kumminkin odotan sitä jollakin tyytyväisyydellä, sillä nykyinen asema on ollut kauhea. Muista, oma Bettyseni, että minä puhun tähän tapaan ainoastaan sinulle — eihän minun sovi muita kohtaan olla näin avonainen. — — Kiitos, rakas ystäväni, kukkalähetyksistäsi;[101] ne ovat aina tervetulleita. Mitä viuhkoihin tulee, pelkään niiden olevan liian yksinkertaisia. Et voi uskoa kuinka hyvältä tavasta tuntuu, että ainakin sinä ystävyydessä olet mukana puuhissamme — kaikki ovat ystäviä kun asiat menee hyvin, harvat auttavat kun käy huonosti." — —

Helmikuun alussa tiesivät sanomat Suomalaisen teatterin johtokunnan kääntyneen hallituksen puoleen, anoen että tälle laitokselle (joka tähän asti oli saanut 16,000 mk vuotuista valtioapua — puolet orkesteria, puolet puheosastoa varten — samalla kun ruotsalainen teatteri oli saanut kaikkiaan 32,000 mk vuodessa) yleisistä varoista myönnettäisiin vuotuisena lisäapuna 16,000 mk, että tämä lisäys luettaisiin näytäntökausilta 1875-76, 1876-77 ja 1877-78 sekä että siis edelliseltä ja juoksevalta vuodelta saataisiin ennen saadun lisäksi yhteensä 32,000 mk, joka summa toivottiin saada kohta. Tämä anomus johti siihen, että n.s. fusiooni- eli molempien teatterien yhieenliittymiskysymys tuli päiväjärjestykseen. Aivan uusi ei kysymys ollut, sillä tiedämmehän jo edellisestä että niissä piireissä, jotka ymmärsivät teatterien välillä alkaneen kilpailun turmiollisuuden ja käsittivät kuinka luonnotonta oli että valtio avustuksellaan ylläpiti tätä kilpailua, oli yksityisesti harkittu yhteistoimen mahdollisuutta näyttämöjen välillä; mutta vasta nyt se hallituksen alotteesta tuli vakavien neuvottelujen esineeksi. Senaatissa sanotaan etupäässä senaattorien Molanderin ja V. Haartmanin kannattaneen aatetta, ja lauantaina 17 p. helmik. kokoontui edellisen kutsumuksesta erinäisiä kummankin teatterin kannatusyhdistyksen jäseniä asiaa pohtimaan. Se muoto, jossa yhteenliittyminen tässä ensin ehdotettiin ja jossa ei ainoastaan suomenmieliset vaan myöskin hallituksen jäsenet ja tasapuoliset ylipäätään ajattelivat sitä mahdolliseksi, oli seuraava: suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö liittyisivät yhteen niin että kummallakin olisi oma johtajansa (regissöörinsä), joiden yli olisi asetettuna hallituksen määräämä intendentti. Koko talouden hoito, jota valtio kannattaisi melkoisella avulla, olisi yhteinen. Näytännöt annettaisiin Uudessa teatterissa, harjotukset olisivat Arkadiassa, jossa myöskin suomalainen puheosasto — joka olisi fusioonista kokonaan erillään — Helsingissä ollessaan saisi näytellä. — Kaikki Ruotsalaisen teatterin edustajat olivat kuitenkin ehdottomasti fusioonia vastaan, vetäen esiin kaikellaisia käytöllisiä vastuksia, jotka muka estivät sen toteuttamista; mutta jos fusiooni väkisin oli toimeenpantava, niin he katsoivat suotavammaksi, että molemmat puheosastot ryhtyisivät yhteistoimeen — suomalaisesta oopperasta he eivät tahtoneet mitään tietää. Turhaan osotettiin toiselta taholta, että vastukset olivat voitettavissa ja että suomalaisen puheosaston asettaminen ruotsalaisen rinnalle ei mitenkään vastaisi fusioonin tarkoitusta, sillä saattoihan edellinen, suomalaisen yleisön harvalukuisuuden tähden ainoastaan lyhyet ajat kerrallaan näytellä Helsingissä. Kolmannen fusioonimuodon professori L. Mechelin esitti kokoukseen lähettämässään kirjeessä, jossa hän puolsi yhteenliittymistä, joka käsittäisi molemmat puheosastot ja yhteisen, kumpaakin kieltä käyttävän oopperan. — Kun tuloksettoman keskustelun lopussa hallituksen puolelta toivottiin, että seikkaperäisen suunnitelman laadinta uskottaisiin yhteisesti asetettavalle toimikunnalle, huomautettiin ruotsalaiselta taholta, että ruotsalainen kannatusyhdistys ei kaivannut fusioonia eikä siis myöskään tahtonut olla osallinen sitä suunniteltaessa. Silloin hallituksen edustajat sanoivat asettavansa toimikunnan, ja maaliskuun 1 p. saatiinkin tietää, että fusiooni-komitean jäseniksi oli kutsuttu Suomalaisen teatterin kannattajista professori O. Donner, tohtori K. F. Ignatius ja ylitarkastaja A. F. Laurell sekä Ruotsalaisen teatterin kannattajista professori L. Mechelin, hovineuvos W. Brummer ja kauppaneuvos N. Kiseleff.

Tämä toimikunta tarvitsi seitsemän(!) viikkoa tehtäväänsä. Sillä aikaa ja ylipäätään koko kevätpuolen vuotta vilisi sanomalehdissä kirjoituksia teatterikysymyksestä, milloin kunkin toimituksen laatimia milloin yksityisten lähettämiä. Jos pidetään edellisiä silmällä, ainoastaan Åbo Underrättelser asettui suoraan fusioonia vastustavalle kannalle; U. Suometar ja Morgonbladet sekä myöskin Östra Finland (Gabr. Lagus) ja Hufvudstadsbladet puolsivat ehdottomasti yhteenliittymistä muodossa: ruotsalainen puheosasto ja suomalainen ooppera, eikä vihdoin Helsingfors Dagbladkaan ollut yhdistymistä vastaan, vaan kannatti, tosin varovaisin sanoin, Mechelinin ensi kokoukselle ehdottamaa muotoa. Mitä toisiin kirjoituksiin tulee, suomen- ja tasamielisten tekemät puhuivat fusioonin puolesta, ruotsinmielisten kirjoittamat taasen vastaan. Mahdotonta ja tarpeetonta on lähemmin selostella tätä "artikkelien" tulvaa; ainoastaan jotkut valaisevimmat ansainnevat huomiotamme.

Perusteellisimpia on kaksi kirjoitusta Morgonbladetissa: "1866 ja 1876. Teatterimme"; (3/2)[102] ja "Kansallinen vai yleismaailmallinen taide?" (23/2). Edellisestä, joka on seitsemän palstaa pitkä, teemme tarkemmin selkoa, vaikka se ei suorastaan koskekaan fusioonikysymystä, vaan Suomalaisen teatterin syntyä ja kehitystä ylipäätään.

— Se alkaa katsauksella niihin oloihin, jotka johtivat taikka oikeammin pakottivat erityisen suomenkielisen näyttämön perustamiseen. Kun näet ei yhteistointa ruotsalaisen teatterin kanssa saatu aikaan, täytyi suomalaisuuden ystävien — hyvin tietäen ettei asia "kävisi itsestään" — ryhtyä yritykseen, miten arveluttava se olikin kaupungissa, jossa oli vain 36,000 asukasta eri kansallisuuksiin kuuluvaa. Ja nyt ei täyden viiden vuoden päästä oli puheosasto näytellyt 24 kotimaista ja 61 ulkomaalaista kappaletta ja sitä nuorempi lauluosasta esittänyt 16 senlaatuista oopperaa, joita ensi luokan taidelaitokset ottavat ohjelmistoonsa. Entäs esityksen laatu? "Onko ketään, joka kuultuaan Fidelion, Hugenotit ja Taikahuilun saattaa kieltää, ettei Suomalainen ooppera niin pienelle maalle kuin meidän ole todella erinomainen taidelaitos? Tietääksemme ovatkin kaikki puolueet, pienet vivahdukset huomioon ottamatta, vastanneet yksimielisesti. Tässä on siis luja lähtökohta: sanomalehdet pitävät pääasiassa yhtä, katsokaa Suometarta, Morgonbladetia, Dagbladia, Finsk Tidskriftiä. Mutta onko aina ollut näin?" — Tietysti ei. Suomenmieliset olivat ensi hetkestä ihastuneita, toiset ovat vain vitkalleen taipuneet. "Kaikissa tapauksissa, kun neljän vuoden uutisviljelys on tuottanut niin kauniita hedelmiä, eivät fennomaanit toki kovin pahasti erehtyneet ennakkoihastuksessaan, vaan olivat pääasiassa oikeassa." — Sitten kirjoittaja näyttää kuinka Ruotsissa Kustaa III:n perustama ruotsinkielinen näyttämö oli ihan samanlaatuisten ristiriitaisten arvostelujen alaisena kuin suomenkielinen meillä. Eräs ranskalaisen maun ihailija kirjoitti nähtyään ensi kerran ruotsinkielisen teatterin harjottelevan: "En voi lausua kuinka se vaivasi minua." Näyttelijäin esitys oli niin mautonta, ettei sitä saattanut surkeasti hämmästymättä katsella. Kappaleet, sanat, lausunta, näytteleminen, puvut, kaikki oli yhtä mautonta. Itse näytäntö oli kokonaan harjotuksen kaltainen; mutta en ole koskaan nähnyt niin lukuisaa kansankokousta, käsiä taputettiin joka sanalle, näkyi että oltiin sydämestään iloisia nähdessään ruotsalaista näytäntöä, oli kuin olisi yleisö siten rukoillut hänen majesteettiansa suomaan sille suojelustaan. Mutta kuinka olisi mahdollista perustaa oikea teatteri maassa, jossa ei ole kymmentä kelvollista näytelmää, jossa ainoat kotimaiset näyttelijät ovat kurjempia kuin huonoimmat maankiertäjät, jossa kansa on niin jörömäistä? Vastaus oli että perustettiin suuri ooppera, ja laulun siivittämänä kotimaista kieltä ja taidetta tervehdittiin äärettömällä ihastuksella. — Niin Ruotsissa, ja se kaikki oli uudistunut Helsingissä teatterin ensi vuosina — jopa niin, että arvostelu oli yhtä säälimätön oopperaa kuin puhenäyttämöä kohtaan. Ruotsin kielen ja maun ihailijat ovat näet kohdelleet sitä milloin ivalla, milloin jääkylmällä välinpitämättömyydellä ja vaitiololla. Vastenmielisyys oli niin juurtunut, että eräs kuulija muutaman Ida Basilierin laulaman aarian jälkeen huudahti: 'Kyllä se suomenkieli kumminkin on raakaa!' vaikka taiteilijatar sattumalta olikin laulanut italiankielellä! H. D. taasen lausui, että 'Trubaduuri muutoin meni hyvin, paitse että kaksi esiintyjää häiritsi yhteisnäyttelemistä — sen kautta että muistuttivat kulttuurikansan teatteria'. Sanat tarkoittivat Ida Basilieria, laulajatarta, joka vähän sen jälkeen Rosinana tuli Tukholman yleisön lemmikiksi — hän täällä ainoastaan muistutti kulttuuriteatteria. Ja yleisesti lehti lisäsi, 'ettei voinut olla muuta kuin naurettavaa verrata [suomalaisia] näytäntöjä ruotsalaisen näyttämön esityksiin'. Sittemmin täytyi tämän kritiikin mukautua mukautumistaan, mutta lujassa oli suora tunnustus. Sanottiin: 'Emmy Strömer on suomalainen ooppera' — se on, jos hän lähtee, sitä ei olekaan. Kun kumminkin yhä uusia taiteilijoita ilmaantui ja itse 'ensemblekin', jota kauan pidettiin Ruotsalaisen teatterin erikoisoikeutena, huomattiin kotiutuneeksi Arkadiaan, silloin ylistettiin ainakin Uuden teatterin 'loistavaa näyttämöllepanoa', jonka kanssa köyhä Arkadia ei voinut kilpailla. Vihdoin keksittiin nimitys 'polyglotti-ooppera' — kun Arkadiassa esiintyi vierailevia ulkomaalaisia taiteilijoita ja lopuksi tultiin päätelmään: 'kieli ei merkitse mitään, sillä taide on kosmopoliittinen, yleismaailmallinen ilmiö!' — Perussyynä poulueelliseen arvosteluun pitää tekijä rakkautta Ruotsalaiseen teatteriin, jota kumminkaan ei kenkään moittisi, kun se vaan ei veisi vääryyteen. Kateus taasen on saanut väkisin perustamaan ruotsalaisenkin oopperan kilpailemaan suomalaisen kanssa. Kilpailu on tähän saakka vienyt siihen, että jälkimäinen ei ainoastaan ole esittänyt useita säveltaiteen vaikeimpia tehtäviä, vaan on se myöskin tullut kotimaisten taiteilijain kouluksi — ja pääasiassa omasta voimastaan, jota vastoin edellinen huolimatta suuremmista varoistaan ja muista eduistaan on johtokuntansa kautta selittänyt olevansa vararikon partaalla ilman Madame Angotin tytärtä y.m. samallaisia arvottomia operetteja. — Kirjoitus päättyy huomautukseen: "Tuskin ainoakaan luku suomalaisuuden historiassa kertoo kauniimmista tuloksista kuin Suomalainen teatteri vuosina 1873-76. Mutta olisi anteeksi antamatonta olla erityisesti mainitsematta, että useimmat tämän luvun kauniimmat lehdet ovat suomalaisen naisen kirjoittamia, ja enemmän kuin mikään muu se näyttää, kuinka syvälle suomalainen harrastus on juurtunut kansaamme. Joka kerta kun Kaarlo Bergbom mainitaan kotimaisen näyttämön luojana Suomessa, ovat Emmy Achté ja Ida Basilier mainittavat ja muistetaan, että nämä kaksi seisoivat etumaisina, joskaan ei yksin."