Luullaan että suomalainen puhenäyttämö on kehittyvä ruotsalaisen ollessa esikuvana. Olkoon, että niin tapahtuu taiteellisessa suhteessa, vaikka suomalaisella puheosastolla on täsmälleen juuri sama luku todellisia näyttelijättäriä kuin ruotsalaisellakin, nimittäin yksi. Muutoin seisoo kyllä ruotsalainen näyttämö traditsioniensa ja koulutuksensa kautta suomalaista paljo korkeammalla. Mutta juuri sentähden, että suomalainen näyttämö esiintyisi kuin kömpelö koulutyttö ruotsalaisen rinnalla, tulisi se masennetuksi vertailun kautta, herättäisi irvistelyä kulissien takana, kadottaisi luottamuksensa ja lähtisi tiehensä. Ja mitä se ei opi ruotsalaiselta näyttämöltä, se on juuri se suomalainen omituisuus, joka antaa sille oikeuden elää.
Sitä paitse näyttelisi suomalainen puhenäyttämö 2 kuukautta Helsingissä ja ruotsalainen 8. Tämä ei ole tasajakoa.
Yhteinen ooppera on luonnoton. Jos tahdotaan tehdä näyttämö mahdottomaksi, on asetettava kaksi päällikköä ja kaksi kieltä samaa asiaa varten. Se on sama kuin julistaa kiista pysyväiseksi. Orkesterinjohtaja raukka on oleva Figaro tänne ja Figaro sinne. Ja tämä, jotta saataisiin laulaa kahdella kielellä, vaikka useimmat osat esitetään niin, että kuulija tuskin voi erottaa italiankielen suomesta. Hyvä venäläinen ooppera saa myöskin lukuisan yleisön Helsingissä samoin kuin venäläinen yleisö mielellään käy suomalaisessa taikka ruotsalaisessa oopperassa.
Lapsellista on ruotsalaisen näyttämön puolelta pitää eilen perustettua oopperaansa tuiki tärkeänä. Silloin kun tämä näyttämö todella oli korkealla kannalla, tiesi se tosin pienemmistä laulukappaleista, mutta ei suuresta oopperasta. Ooppera on sille köyhyydentodistus, liverrys, jonka asiana on peittää puhenäyttämön puutteita. Ja mitä enemmän oopperaa harrastetaan, sitä huonommaksi tulee puhenäyttämö. Ei mikään näyttämö maailmassa — ainakaan ei mikään, jolla ei ole suunnattomia apurahoja — voi ylläpitää samalla kielellä hyvää puheosastoa ja hyvää oopperaa. Toisen tai toisen täytyy tulla sivuasiaksi, niinkuin nyt ruotsalainen puheosasto, huolimatta suurista, hätäisesti kokoonhaalituista kappaleista.
Toinen on suomalaisen oopperan laita. Se on ottanut päämääräkseen laulaa yleisöön tottumattoman kielen ja hienontaa tätä kieltä musikaalisella sulosoinnulla. Tämä päämäärä ei ole tilapäistä, niinkuin ruotsalainen ooppera Suomessa, vaan pysyvää laatua ja kestävän myötätunnon kannattama; sen johtaja on ottanut sen elämäntehtäväkseen. Eikä luulisi kenenkään voivan pyytää viattomampaa harrastusta suomenkielen eduksi.
Ainoa käytännöllinen, ainoa mahdollinen ja ainoa kohtuullinen rauhansopimus on siis yhteistyö Uudessa teatterissa ruotsalaisen puheosaston ja suomalaisen oopperan välillä. Ruotsalaista näyttämöä ei ole kielletty esittämästä pienempiä soitantonäytelmiä eikä suomalaista näyttämöä antamasta oopperoita, joissa on puheosia. Ruotsalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden järjestäjä ja suomalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden soitannonpäällikkö, mutta kummallakin on määrätty alueensa ja ylitsensä joko yhteinen intendentti taikka yhteinen johtokunta.
Parempi osa tässä jaossa tulee ruotsalaiselle näyttämölle, joka palaa entiselle kannalleen loistavimpana aikanaan ja pelastaa puheosastonsa auttamattomasta rappiotilasta. Suomalainen näyttämö saa ainoastaan esityön — nuoruuden unelman, voitaisiin ehkä sanoa — osakseen, nimittäin oopperan. Sillä sydämelle pantavin muistutus, joka voidaan tehdä ehdotusta vastaan, on se että suomalainen puheosasto jätetään oman onnensa nojaan, kokemaan esikuvia kaipaavan kasvatuksen arveluttavuutta maalaisyleisön edessä. Tästä voidaan vain sanoa, että asia on paha, vaikka ei pahempi kuin ennen. Parempi on että suomalainen puhenäyttämö ensin saa juurtua kansansa omituisuuteen, huolimatta siitä että tämä juuri alussa tulee taiteellisessa suhteessa heikoksi, kuin että siitä tulee epäonnistunut tukholmalaisen mallin jäljennös. Sen lyhyttä Helsingissä oloa varten on käytettävänä Arkadiateatteri, jossa muuten suomalainen ooppera pitäisi harjotuksensa.
Fusioonista puhuessa ei saa unohtaa yleisöäkään. Ei mikään Pohjan lumi voi estää tätä yleisöä syttymästä tuleen teatterikysymyksissä. Asettaa ruotsalainen ja suomalainen puhenäyttämö rinnatusten, se olisi asioiden nykyisellä kannalla ollen sama kuin alituisesti antaa kättentaputusten vaatia vihellyspilliä kilpailuun, mutta ruotsalainen puhenäyttämö ja suomalainen ooppera ovat kuin kaksi eri maailmaa näyttämöllä ja ne voivat sopia keskenään.
Muutoin yleisö ja taide voittaisivat enimmän tästä yhteenliittymisestä. Sillä ponnistukset ohjelmiston ylläpitämiseksi, se kun aina on muutettava, tappaa taiteen ja itse esiintyjätkin. Kysykää näiltä, kysykää katsojilta, jotka pystyvät arvostelemaan kappaleen esitystä, ja he vastaavat: kaikkea mieluummin kuin nykyistä ajometsästystä, hutiloimista, olkoon-menneeksi-järjestelmää! Jollei olisi muuta syytä rauhantekoon, olisi tämä ainoa kyllin riittävä. Mikään ei kuitenkaan estä, että tämä ja muutkin syyt esitetään kuuroille korville. Jatkukoon sitte huutokauppa, siksi kun kolmas mies tulee ja tekee korkeimman tarjouksen. Onhan teatteri vain pieni kekäle suuressa kieliriidan tulessa. Ja kun olemme heittäneet siihen parhaimmat polttoaineemme, voimamme, omaisuutemme, rakkautemme, niin tulee sovintotuomari — palovartija. Kyllä hän sammuttaa tulet.[106]
Mutta fusioonin vastustajat eivät tyytyneet pelkkiin sanoihin. Tehdäkseen tuuman tyhjäksi ja voidakseen ylläpitää ruotsalaista näyttämöä semmoisena kuin se oli siinäkin tapauksessa, että hallitus panisi fusiooniin suostumisen valtioavun ehdoksi, he perustivat uuden kannatusyhdistyksen, joka sitoutui kolmen vuoden aikana 48,000 markalla vuosittain avustamaan Ruotsalaista teatteria. Tieto julkaistiin H. D:ssa 19 p. maalisk., ja eräs "helsinkiläinen" lausuu sen johdosta Morgonbladetissa: "Tarkoitus ei ole ollut suojella ruotsalaisen näyttämön etuja, vaan vahingoittaa suomalaista, ja sentähden on nyt saatu rahoja. Jos tässä harrastuksessa onnistutaan ja Suomalainen ooppera hävitetään, niin onhan silloin kannatuskirjoituksesta saavutettu suuri kielteinen tulos". — Tähän Topelius viittaa kirjoituksensa alussa.