Donizettin ooppera Linda di Chamounix, jota kauvan oli odotettu, oli nyt valmis ja esitettiin ensi kerran 21/11: Alma Fohström — Linda, Pesonen — Boisfleuryn markiisi, Navrátil — kreivi Carlo de Sirval, Hahl — pastori, Himberg — Antonio, nti Braxén — Pierotto ja nti Wikström — Magdalena. Huone oli täysi, ja ihastuttava päähenkilö valloitti sen täydellisesti. Ansiokkaasti esittivät myöskin Navrátil ja Hahl osansa, jota paitse Pesosen huumori enensi hilpeää tunnelmaa. Köörit menivät oivallisesti, ja Martin Wegelius hoiti kunnialla tehtäväänsä. — Sama ooppera annettiin kuusi kertaa peräkkäin — kuudennen kerran 8/12. Kolmannen illan jälkeen merkki * Morgonbladetissa julkaisi laajahkon arvostelun, josta teemme seuraavan otteen:

— "Olemme todella hämmästyneet siitä varmuudesta ja hienoudesta, millä nti Fohström kuvaa toiselta puolen viattoman, lempivän savoijilaistytön iloista, herttaista luonteenlaatua ja toiselta puolen vähän kehittyneemmän naisen itsetietoista menettelyä, kun tungetteleva markiisi ahdistaa häntä halpamaisella kohteliaisuudellaan. Mainitsemme muun muassa kohtaukset kreivi de Sirvalin kanssa 1:ssä ja 2:ssa näytöksessä, edelleen kohtauksen, jossa Linda saa tietää Carlon suhteesta jalosukuiseen naiseen, sitä seuraavan lyhyen mielenhäiriökohtauksen ja siitä selkeneminen viime näytöksessä — kaikki nämä ovat esityksen loistokohtia ja tulkitaan merkillisellä totuudella ja luontevuudella. Laulu virtaa niin helposti, paikottain erittäin loistavat juoksutukset käyvät niin sujuvasti ja näyttävät olevan laulajattarelle niin kevyttä, että se mitä niissä joskus tuntuu vähemmän luonnolliselta miltei kokonaan korjaantuu."

Lindan viidennestä näytännöstä alkaen tuotti esitykseen uutta viehätystä nti Mathilda Lagermarck, joka silloin Pierottona ensi kerran esiintyi näyttämöllä. Nuori laulajatar niitti runsaasti suosiota, huudettiin useat kerrat esiin sekä esiripun ylhäällä ollessa että näytösten lopussa ja sai vastaanottaa kauniin kukkavihkon: "Neiti Mathilda Lagermarckille 3/12 1878, Suomalaisen teatterin johtokunnalta." Ei ainoastaan heleä, sympaattinen ääni, vaan myöskin lämmin, sydämellinen esitys sekä teeskentelemättömän yksinkertainen ja sulokas, joskin vielä vähän tottumaton näytteleminen tekivät mitä parhaimman vaikutuksen, ja jokainen sai iloisen vakaumuksen siitä että nti Lagermarck suuresti oli hyötynyt viimeisestä opintomatkastaan ulkomaille ja että hän on varsin lupaava kyky laulunäyttämöllemme.

Kun Linda oli esitetty kuusi kertaa, palasi 11/12 näyttämölle Meyerbeerin suuremmoinen ooppera Hugenotit, rva Achté Valentinena. Hahlin äkkinäisen sairastumisen tähden ei kuitenkaan voitu oopperasta antaa muuta kuin 2:n ja 4:s näytös, jonka lisäksi esitettiin Lucian 2:n ja 3:s. Nti Fohström sähkötti yleisöä Luciana, mutta samoin teki rva Achtékin Valentinena. Jälkimäisestä on muistiinpantuna, että hänet huudettiin esiin 15 kertaa, joka oli paljo tänä innostuksenkin aikana. — Innoissaan eräs talonpoika toisella rivillä kääri kaksi viidenmarkan seteliä markanrahan ympärille ja heitti mytyn — kiitollisuuden osotteena — näyttämölle; sinne se kuitenkaan ei pudonnut, vaan orkesteriin ja siellä se — katosi! Luultavasti joku köyhä soittoniekka arveli, että lähetys oli aiottu hänelle, eikä häntä sovi siitä moittia, koska osote oli epäselvä. — Täydellisenä meni Hugenotit kaksi kertaa, 15/12 ja 18/12. Sivurooleissa olivat uusia nti Lagermarck paashina ja J. E. Cajanus S:t Bris'in osassa. Rva Achté sai arvostelulta yhtä ehdottoman tunnustuksen kuin ennenkin, eikä ihme, sillä sekä musikaaliselta että draamalliselta kannalta katsoen oli rooli, niinkuin ennestään tiedämme, hänelle mitä sopivin. Erittäin häntä kiitettiin hillitystä esityksestä 4:nnessä näytöksessä sekä lämmöstä ja sydämellisyydestä niissä kohdin missä se tarpeen oli. Nti Lagermarck teki paashin viehättäväksi, vähän keikailevaksi ja hemmotelluksi, niinkuin saattaa ajatella kuningattaren suosikin olleenkin, ja Cajanus täytti kyllä ansiokkaasti osansa, laulaen reippaasti ja osaksi tuntehikkaastikin, mutta näytellen tottumattomasti.

Sen jälkeen Linda meni vielä kaksi kertaa, 20/12 ja 22/12. Ja esiintyi nyt Bruno Holm, pitkän tautinsa jälkeen, Antoniona. Hän oli oivallinen Lindan vanhana isänä, ja oopperan esitys oli nyt ylipäätään niin taiteellisen etevä, että sen täytyi tyydyttää korkeitakin vaatimuksia. — Viimemainitun näytännön jälkeen kokoontuivat lauluosaston jäsenet Arkadian lämpiöön hupaiseen joulunviettoon, jonka ohjelmaan kuului joulukuusi, joulupaisti ja joululahjoja, joista viimeisistä toinen oli toistaan hullunkurisempi, sekä laulua ja tanssia. Iloinen, tuttavallinen yhdessäolo kesti myöhäiseen yöhön ja jätti jälkeensä herttaisia muistoja. — Toisena joulupäivänä oopperataiteilijat yliopiston juhlasalissa antoivat konsertin täydelle huoneelle; mutta oopperanäytäntöjä ei ollut ennen vuoden loppua useampia kuin yksi: Lucia 29/12.

* * * * *

Puheosasto vietti joulunsa Turussa ja antoi siellä ensimäisen näytännön toisena joulupäivänä. Silloin näyteltiin Sirkka, ja sanotaan Leinon Landryna osottaneen "tunnetta ja henkeä". Toinen näytäntö, Laululintunen ja Parisin veitikka, oli 29/12. Edellisen johdosta sai nti Hacklin paljon kiitosta: hän oli edistynyt, nuorekkaan raikas ääni helkkyi kirkkaasti, esityksessä oli lämmintä eloisuutta ja yleisö näytti hämmästyvän tavatessaan puhenäyttämöllä niin hyvän laulukyvyn. "Parisilaisen pojan rooli", Nervander lausui arvostellessaan jälkimäisen kappaleen esitystä, "oli oikeastaan vieras nti Avellanille, mutta hän oli älykkäästi käsittänyt tehtävänsä ja suoritti sen reippaasti" ja palkittiin hänet vilkkailla suosionosotuksilla. Nti Stenberg, joka ylipäätään hyvin esittää vanhempia naisrooleja, näytteli lämpimästi ja huolellisesti rva Meunieriä; niinikään oli Leinon esitys kenraalista ansiokas ja nti Hacklin Elisenä suloinen ja teeskentelemätön.

Uudenvuoden päivänä meni Daniel Hjort. Sitä seurasi ankara, mutta epäilemättä oikeutettu arvostelu. Nervanderista ei Vilhon taiteilijaominaisuudet ollenkaan soveltuneet semmoiseen tehtävään kuin Daniel Hjort oli, eivätkä muutkaan, huolimatta yksityisistä onnellisista puolista, saaneet tyydyttävää aikaan. Että vaikutus oli näin epäedullinen, tuli nähtävästi siitä että kiertomatkoilla ei tarkka silmä ollut valvomassa työtä, ei yksityiskohtia eikä yhteisnäyttelemistä. Tämä huomautus viittasi siis sekin teatterin toimitavan muutoksen tarpeellisuuteen — josta jo ennen on puhuttu. Sitä vastoin annettiin Jeppe Niilonpojasta (6/1) ehdoton tunnustus: se oli luettava parhaaseen mitä suomalainen näyttämö tarjoo. Rosvot näyteltiin 9/1 nti Avellanin hyväksi. Tässäkin draamassa huomasi Nervander ainoastaan yksityisiä hyviä kohtia. Siten oli Leino paikottain erittäin hyvä vanhana Moorina, Vilhon Frans oli vakavasti tutkittu, mutta näyttelijän voimat pettivät, Böök oli todenperäinen ja sydäntäkouristava, kun hän sai veljen petollisen kirjeen ja nti Avellan osotti tavallista älykkäisyyttä tehtävänsä käsittämisessä, mutta hän näytteli oivallisesti vain kohtauksissa Fransin kanssa, joissa voima on paikallaan, ollen kylmähkö vanhuksen kanssa puhuessa, sillä "hellä ja lempeä ei ole oikein hänen esitettävissään".

Tammikuun keskivaiheilla Ida Aalberg palasi seurueeseen. Jo joulukuulla, jolloin puheosaston oli lähteminen Turkuun, kehotettiin häntä palaamaan, sillä kun sovittu oli että nti Avellan uudenvuoden alussa saisi matkustaa Parisiin ja Lundahl yhä edelleen oli työhön kykenemätön, oli hän tarpeen ohjelmiston ylläpitämiseksi. Tämä tietysti ei ollut enemmän nti Aalbergin kuin rva Seebachin mieleen, sillä oppiaika oli ollut liian lyhyt toivottujen tulosten saavuttamiseksi; mutta ei kumpanenkaan vastustanut kotimatkaa, kun Helsingistä luvattiin, että nti Aalberg pian saisi palata jatkaakseen opintojaan. Toinen asia oli että näyttelijätär ei sittenkään kohta voinut kehotusta noudattaa. Hän oli näet — enimmäkseen kokemattomuutensa ja arkuutensa vuoksi — joutunut melkoiseen ahdinkoon ja kärsinyt puutettakin ulkomailla. Omia varoja hänellä ei ollut ja pahaksi onneksi oli hänen isänsäkin sairastunut. Tämä kaikki täytyi hänen nyt ilmoittaa nti Bergbomille ja vasta sen kautta rahaa saatuaan hän pääsi lähtemään. — Kun 15/1 oli muun muassa annettu Sotavanhuksen joulu (Z. Topeliuksen edellisenä päivänä sattuneen syntymänmuiston johdosta) ja Lea (nti Avellan saa lämpimät kiitokset pääosasta ja Leino ja Axel Ahlberg tunnustuksen, edellinen Joaksestaan, jälkimäinen Aramistaan) ja 16/1 Marianne, seurasi Kavaluus ja rakkaus, jossa Ida Aalberg esiintyi ensi kerran Louisena —- ulkomailla tutkimassaan roolissa. Nervanderin arvostelu tästä näytännöstä oli hyvin edullinen — se tuotti kunniaa seurueelle. Ida Aalberg vastaanotettiin mitä sydämellisimmillä kättentaputuksilla ja hänen esityksensä näytti, että "rikaslahjaisella taiteilijattarella oli ollut nerokas esikuva, joka oli opettanut hänet luomaan katseensa syvästi ja voimakkaasti runouden syvyyksiin", ja sydäntäkouristavan roolin tulkitseminen vaikutti kauneudellaan ja innostuksellaan jokaiseen katsojaan.

Tämän jälkeen näyteltiin vielä Maantien varrella, Hellät sukulaiset ja Nummisuutarit, kukin kaksi kertaa sekä Sarah Multon, Oma Toivoni ja Hans Lange kukin yhden kerran. Viimemainittu näytelmä muodosti viimeisen näytännön 16/2. — Ylipäätään oli tämä Turussa olo jälleen taloudellisesti huononlainen. "Ajat ovat täällä niin huonot", Vilho kirjoitti (24/1), "että meidän ainakin kerran (kolmesta kerrasta) viikossa täytyy näytellä tappiolla, annettakoon sitten uutta tai vanhaa." — Samassa Vilho arvostelee Ida Aalbergia seuraavin sanoin: