Sitten alkoi tanssi, joka kesti klo 1:een asti. Useat naiset olivat toisessa tai toisessa oopperapuvussa ja jotkut alussa naamioittuina. Pitkin iltaa kesti yllätyksiä. Tervo esiintyi italialaisena positiivinsoittajana ja muutamat orkesterin jäsenet esittivät torvisoittoa j.n.e. "Illan vietossa", muistelee eräs läsnä ollut, "oli vakavaa ja leikkiä, surua ja iloa, kyyneleitä ja tanssia sekaisin. Hauska muisto tuo hullunkurinen ohjelma, punaiselle paperille painettu, ja Kaarlo Bergbomin omakätinen ystävällinen kutsumuskirje tuohon näytäntöön!"

* * * * *

Puheosaston varsinainen toimi Helsingissä alkoi 2/3, jolloin näyteltiin Schillerin Kavaluus ja rakkaus. Mielenkiinto kohdistui tietysti etupäässä Ida Aalbergiin Louise Millerinä, ja hän pitikin sitä vireillä koko illan. Arvosteluissa tunnustettiin, että hän oli odottamattomassa määrässä edistynyt, esitys oli niin älykkäästi läpiharkittua, vivahdutettua ja missä tarpeen oli draamallisesti voimakasta, että kokonaisuus kieltämättä oli taidetuotteeksi sanottava. Mutta toiselta puolen hän ei vielä näyttäytynyt täysin varmaksi saatikka itsenäiseksi. Liikunnoissa ja lausunnassa havaittiin liiottelua, jota pidettiin saksalaisesta koulusta johtuvana. Vaikka nti Aalberg siis nähtävästi ei vielä kyennyt oikein innostuttamaan katsojia, herätti hän kuitenkin vakaumuksen että hänessä oli tositaiteilijatar kehittymässä. — Muista esiintyjistä mainitaan Leino, joka presidenttinä yllätti varmalla ryhdillään, joskaan ei käytöksen ja puheen sirous ollut riittävä, Böök, joka Walterina paikottain pani paljo lämpöä lausumiseensa, ja Tervo, joka ei ollut ansioton Kalbina. Muut roolit olivat samoissa käsissä kuin ennen. — Seuraavanakin iltana 5/3 oli Ida Aalbergilla päärooli — tällä kertaa J. Enlundin suomentamassa 1-näytöksisessä draamassa H. Hertzin Kuningas Renén tyttäressä, joka näyteltiin ensi kerran. Sokean Jolanthan lempeä luonne kuvattiin "kaikin puolin kiitettävästi", ja runomuotoiset repliikit lausuttiin huolellisesti, joskin siinä huomattiin muukalaista sävyä. Leino lääkärinä oli luontehikas ja osasi välttää liiottelua, Böökkin oli aika hyvä Tristanina, mutta Axel Ahlberg liian vasta-alkaja Jauffred ritariksi. Samana iltana nti Hacklin näytteli ja lauloi reippaasti myöskin ensi kerran näytellyssä Riisin 1-näytöksisessä laulunsekaisessa näytelmässä Hardangerin harjulla, mutta lausui sanottavansa liian yksitoikkoisesti. — Parempia huoneita kuin edelliset näytännöt antoi Nummisuutarit 7/3 ja 9/3. U. S. väittää, ettei koskaan oltu näytelty niin tasaisesti ja hyvin kuin tämä komedia nyt sujui. Leino oli muka "lopullisesti tarkistanut veistämäänsä kuvaa ja moni hienous tässä kuvassa ilmestyy nyt entistä selvemmin". Mutta samoin kuin Eskon esittäjä olivat toisetkin, Kallio, Vilho, nti Savolainen ja Böök, eteviä osissaan. Iivarina esiintyi ensi kerran Knut Wechnan, joka teki edullisen vaikutuksen ja josta aikaa voittaen oli tuleva yksi teatterin taitavimpia, enimmän käytetyitä näyttelijöitä. Hän oli entisen ruotuväen kapellimestarin, sittemmin urkurin poika Hämeenlinnasta ja oli 18-vuotiaana tullut seurueeseen 1878. — Nummisuutarit annettiin vielä myöhemminkin kaksi kertaa, 25/3 ja 22/4, yhä hyville huoneille.

Sen jälkeen tuli taas premiääri: Paul Heysen Hans Lange näyteltiin ensi kerran Helsingissä 12/3 (varsinainen ensi ilta oli ollut Turussa 16/2). Edellisestä tiedämme Bergbomin antaneen pääroolin Kalliolle, ja jos tämä näyttelijä ylipäätään olisi pystynyt suurempiin tehtäviin, niin luulisi mahtavan, vakavan pommerilaisen talonpojan osan olleen hänelle otollisen, mutta lopulta oli se sittekin uskottava Vilholle, jolle se ei lainkaan soveltunut. Vilho oli näet pitkästä kivuloisuudesta käynyt ruumiiltaan heikoksi ja hänen äänensä oli menettänyt voimansa. Siitä johtui että hänen esityksessään talonpojan äly ja neuvokkuus kyllä tulivat näkyviin, mutta ei se käskijämahti, joka edellyttää fyysillistä voimaa. Muutkin — Böök prinssinä, Leino Henning renkinä, Ahlberg hovimarsalkkana, nti Hacklin Dörtenä — olivat vain osittain ansiokkaita tai tyydyttäviä. Ehdottoman tunnustuksen sai vain nti Stenberg, joka tarkoin punnitusti ja johdonmukaisesti näytteli Langen vanhaa äitiä, Gertrudia. Näytäntö uudistettiin 16/3, sitte kun välillä (14/3) Kuningas Renén tytär ja Hardangerin harjulla Herkules jälkikappaleena oli annettu toistamiseen. Nti Aalbergista Jolanthana sanotaan nyt, että hän näytteli "itsetietoisuudella ja hienoudella yksityiskohdissa, jotka todistavat, että hänestä voidaan odottaa etevää näyttelijätärtä". —

Paitse Nummisuutareilla oli erittäin hyvä menestys myöskin Benedixin huvinäytelmällä Hellät sukulaiset, joka eri jälkikappaleiden mukana näyteltiin viisi kertaa. Se oli Helsingin suomalaiselle yleisölle uusi, mutta niin usein näytelty maaseuduilla, että esitys sujui orjallisesti. Niin esim. sanottiin Leinosta, että hän Barnaun roolissa antoi "uuden todistuksen siitä edistyksestä, josta häntä viime aikoina on kuultu niin usein kiitettävän". Edelleen mainittiin kiitoksella nti Stenberg — Adelgunda, rva Aspegren — Ulrika, rva Lundahl — Irmgard, nti Aalberg — Thusnelda, nti Hacklin — Ottilia ja nti Rosendahl — Iduna. Sangen onnistunut oli vihdoin Vilhon Schumrich, joka kenties herätti useimmat naurunpuuskat. Jälkikappaleista oli 27/3 annettu, Flotowin säveltämä, 1-näytöksinen laulunäytelmä Leskirouva Grapin uutuus, joka teki miellyttävän vaikutuksen. Nimiroolin suoritti nti Vikström reippaasti ja menestyksellisesti, Pesonen oli siinä niinikään paikallaan, mutta Himbergin eloisuuden puutetta kaunis ääni tuskin korvasi. Sama kappale meni vielä kolmena iltana toisten pikku näytelmäin mukana, toisena: Työväen elämästä ja Kosijat, kolmantena: Kevään oikkuja ja Kihlaus (Weckman — Jooseppi), neljäntenä: Onhan pappa sen sallinut ja Hardangerin harjulla.

Uusi Helsingissä oli myöskin Maantien varrella 2/4 ja 6/4, jossa Vilho nimismiehenä ja nti Stenberg hänen ankarana rouvanaan saavuttivat enimmän suosionosotuksia. Näytelmä esitettiin lähinnä pääsiäisen edellä. Toisena pääsiäispäivänä 14/4 oli ohjelmana Hellät sukulaiset ja Laululintunen, jossa nti Hacklin ei ollut ennen laulanut Helsingissä; mutta toisestakin syystä on ilta historiallinen. Saman päivän aamupuolella oli Pietarissa tapahtunut murhayritys keisari Aleksanteri II vastaan. Sanoma hallitsijan pelastuksesta aiheutti paitse virallisia myöskin vapaaehtoisia, välittömiä ilonilmaisuja kansalaisten puolelta. Semmoisia olivat yleinen juhlavalaistus kaupungissa ja mielenosotukset kummassakin teatterissa. Arkadiassa ennen näytännön alkua koko teatteriseurue esiintyi näyttämöllä ja lauloi "Eläköön armias" ja Maamme laulut, jonka jälkeen huudettiin: "eläköön keisari!"

Riemuntunteet olivat yhteiskuntamme eri kerroksissa ja ryhmissä samanlaiset ja niiden olisi luullut vaikuttavan yhdistävästi; mutta kansallisen yhteistunnon puute sai nytkin aikaan, että siihen sekaantui annos hajottavaa katkeruutta. Viralliset sähkösanomat tapauksesta, jotka kenraalikuvernööri oli saanut ministerivaltiosihteeriltä sekä Venäjän sisäasiain ministeristöstä, vietiin näet illalla Ruotsalaiseen teatteriin, johon kenraalikuvernööri, joukko senaattoreja, läänin kuvernööri y.m. viranomaisia oli kokoontunut, ja siellä ne julkiluettiin yleisön kuultaviksi. Mutta Suomalaiseen teatteriin, johon pääkaupungin suomalainen yleisö oli lukuisasti saapunut, näitä sähkösanomia ei katsottu tarpeelliseksi lähettää. Ainoastaan ne, jotka olivat tunteneet sisässään kutsumuksen vielä kerran nauttia Madame Angotin sävelmistä, saivat siis päivän uutiset virallista tietä! Suomalaisessa osassa yleisöä herätti tämä virkavaltainen menettely suurta mielikarvautta.

Näytäntökauden tärkein ensi ilta oli 17/4, jolloin Molièren Saituri, Tyko Hagmanin suomentamana, ensi kerran nähtiin suomalaisella näyttämöllä. Morgonbladetissa arvosteltiin näytäntöä tähän tapaan:

"Harpagonia näyttelee varsin ansiokkaasti hra Vilho, joka, joskin hän tavan takaa ilmaisee taipumusta palata omaan hyväntahtoiseen luontoonsa ja siten inhimillisentää epäinhimillisen saiturin luonnottomuutta, kumminkin ylipäätään pysyttäytyy todellisuudessa, oikein ja sattuvasti luoden eteemme Harpagonin semmoisena kuin runoilija on kuvannut hänet. Huomautamme etenkin kohtauksesta, kun saituri on kadottanut aarteensa — vaikka hra Vilho kuitenkaan ei tässä voinut tehdä esitystään niin intohimoiseksi, että se olisi vaikuttanut täysin traagillisesti —, edelleen kohtauksesta, kun hän saa lippaansa takaisin, sekä kohtauksesta Frosinen kanssa, kun Harpagon unohtaen ikänsä lisää narrimaisuudenkin piirteen jo ennestään varsin vähän rakastettavaan luonteeseensa, mutta sittekin lopulta rahakullan tähden luopuu kaikesta ja palkitsee Frosinea vakuuttamalla ikuista kiitollisuuttaan. Myöskin Vilhon naamioitus ja puku ansaitsevat kiitosta. — Rva Lundahl Frosinena näyttelee eloisasti ja naurettavasti ja palkittiin häntä usein kättentaputuksilla. — Hra Axel Ahlberg, Valère, on kieltämättä edistynyt ja varmistunut, joka antaa hyviä toiveita hänen tulevaisuudestaan. Huomautamme etenkin, kuinka selvästi ja vivahdutetustikin näyttelijä suorittaa osansa vuoropuhelussa. Plastiikassa on sitä vastoin paljo muistutettavaa. — Nti Aalberg esittää teeskentelemättä ja miellyttävästi Eliseä sekä saidan isän tyttärenä ja kärsivänä tämän maltittomuutta että Valèren armaana. — Hra Böök, Cleante, on hyvin perehtynyt tehtäväänsä ja onnistuu etenkin kohtauksessa isän kanssa, kun tämä milloin viekkaudella, milloin mahtisanoilla tahtoo riistää pojalta hänen lemmittynsä. Kumminkin tulisi hra Böökin tässä niinkuin yleensäkin harrastaa rikkaampaa vivahduttamista näyttelemisessä. — Nti Rosendahl täyttää nuhteettomasti ja somasti Mariannen pienen osan. — Hra Tervo — Jacques tosin ei pilaa tehtäväänsä, mutta kumminkaan hän ei osaa hyväkseen käyttää niitä koomillisia piirteitä, joita Molière on tuhlannut tähän rooliin. Muutkin esiintyjät suoriutuivat jotenkin hyvin pienistä osistaan, ja näytelmä on sentähden vastaanotettu vilkkailla suosionosotuksilla, joskin Vilho on saanut enimmän tunnustusta."

Saiturin onnellinen esitys suomalaisella näyttämöllä on pidettävä merkkitapahtumana sen kehityksessä. Bergbomille se varmaan tuotti suurta tyydytystä, sillä yksi hänen pääharrastuksiaan oli kohottaa teatteri sille kannalle, että se kykenisi arvokkaasti esittämään klassillisen ohjelmiston pääteoksia. Vilholle oli tämä mainio ukkorooli erinomaisen sopiva, sillä siinä hänen todellinen raihnaisuutensa oli hänelle vain eduksi, ja pannen siihen kaiken taiteellisen kokemuksensa ja älynsä hän kehittikin saiturinsa yhdeksi näyttämömme ensimäisiä ja kauniimpia luomia.