* * * * *
Päättyneen näytäntökauden lopputulos oli taas huonompi kuin lähinnä edellisinä vuosina. Vajaus kasvoi melkein kaksi vertaa suuremmaksi, se kun tilivuoden lopussa teki 18,852:04 mk. Syynä oli se, että Helsingissä ylipäätään oli näytelty niin huonoille huoneille.
Näytäntöjä annettiin kaikkiaan 126 ja niissä 21 kertaa Uramon torppa; 19 Aino: 13 Prinsessa Ruusunen; 9 Wilhelm Tell; 7 Pappilan tuvassa; 6 Elinan surma, Liittolaiset, Koti; 5 Vieraita odottaessa, Uusi pirtti, Saimaan rannalla, Mustalainen, Venetian kauppias, Laululintunen; 4 Nummisuutarit, Kuopion takana, Berta Brander, Ukkosilma, Uriel Acosta; 3 Murtovarkaus, Kansanedustaja Leveau, Fritz ystävämme, Armeliaita rouvia; 2 Runebergiana, Purimossa, Villisorsa, Elämä on unelma, 1 Papin perhe, Tietäjä, Lea, Remusen kotiripitykset, Voimakkaita naisia, Parjauspesä.
Näistä 33 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja uusia 13.
Tämän näytäntökauden ohjelmistossa näyttäytyy huippuunsa kohonneena se kehitys, jonka 14-vuotista kulkua olemme tässä kertomuksemme jaksossa seuranneet. Kansallisen näyttämötaiteen kehittäminen muodosti toisen puolen Bergbomin harrastusta, toisen puolen kansallisen draamakirjallisuuden elähyttäminen. Mitä edelliseen tulee, oli jo ennen saavutettu yhtä huomattavia ja huomattavampiakin tuloksia, mutta jälkimäiseen katsoen oli nyt päättyneen työkauden ohjelmisto verraton ennätys. Koko toinen puoli ohjelmistoa käsitti näet kotimaisia kappaleita ja näistä oli kuusi uusia, alkuperäisiä näytelmiä — niiden joukossa Aino, jonka arvo on pysyvää laatua, ja Uramon torppa, joka kansankuvauksena vetää vertoja parhaimmille mitä meillä on kirjoitettu. Mutta vielä paremmin kuin tästä, näkyy kansallisen ohjelmiston kehitys siitä, että 126 näytännöstä esitettiin 79:ssä kotimaisia koko illan näytelmiä, ja sitä paitse muissa näytännöissä viisi kotimaista pikkukappaletta yhteensä 20 kertaa. Jos laskemme nämä 20 pikkukappaleen esitystä vastaavan 5 kokonaista näytäntöä, joka ei suinkaan ole liiaksi — koska tavallisesti 3 pikkukappaletta muodosti yhden ohjelman — niin tulemme siihen päätelmään, että kaksikolmatta osaa näytännöistä oli ohjelman puolesta kansallisia! Että ulkomaalainen ohjelmisto, joka esitettiin viimeisessä kolmannessa osassa näytäntöjä, oli laadultaan arvokasta, sitä tarvitsee tuskin mainita. Olihan siinä edustettuna Schiller, Shakespeare, Calderon, Sheridan, Gutzkow vanhemmista ja Ibsen, Jules Lemaitre, Ostrowski, Sudermann y.m. uudemmista.
Kun ajattelemme lähtökohtaa, kun muistamme miten 21 vuotta ennen oli todistettu suomalais-kansallisen näyttämön mahdottomuutta muun muassa sillä väitteellä, että suomenkielistä draamallista kirjallisuutta ei ollut olemassa, niin on myönnettävä, että tulos oli suurenmoinen. Liiottelematta saattaa sanoa, että Suomalaisen teatterin ohjelmisto kansallisen aineksen runsauteen nähden tänä vuonna voitokkaasti kilpaili suurten kulttuurimaiden näyttämöjen kanssa, sillä onhan tunnettu, että Théâtre français on ainoa, joka koko vuoden tulee toimeen omalla, ranskalaisella. Näyttäähän siltä että Bergbomilla oli täysi syy olla tyytyväinen; mutta kumminkaan emme luule hänen liioin iloinneen tästä menestyksestä. Olihan juuri tähän aikaan sattunut seikkoja, jotka suoraan lausuivat hänelle: tähän saakka, eikä edemmäs! Juuri nyt olivat Numers ja Minna Canth vetäytyneet pois Suomalaisesta teatterista, ja lopussa oli yhteistyö Bergbomin ja heidän välillään, yhteistyö, joka oli kantanut niin kauniita hedelmiä kotimaisen ohjelmiston hyväksi. Niinikään olivat Ida Aalberg ja Adolf Lindfors luopuneet yhteistyöstä hänen kanssaan, ja edellinen keräsi juuri tänä keväänä omaa suomalaista seuruetta, millä hän aikoi syksystä alkaen ensin näytellä Helsingissä ja muualla kotimaassa ja sitten ulkomailla. Me tunnemme jo Bergbomin luonteenlaadun ja tiedämme kuinka hän myöntäen jokaiselle hänen vapautensa pidättäytyi ketään tuomitsemasta. Mutta vaikka hän vaikeni, tunsi hän syvästi mitä tämä merkitsi sille tehtävälle, jolle hän oli elämänsä uhrannut. Se merkitsi, että lahjakkaimmat voimat, jotka olivat seisoneet hänen rinnallaan, eivät olleet omakseen ottaneet kansallisen näyttämötaiteen asiaa, vaan erosivat siitä ajaakseen takaa omia mielitekojaan. Kuinka riemukasta olisikaan ollut, jos kaikki olisivat pysyneet yhdessä, jos kaikkia olisi sama päämäärä innostuttanut! Ei, niin ei saanut olla. Kyllä on siitä huolta pidetty, etteivät puut kasva taivaaseen asti.
Viiteselitykset:
[1] Pienen, nykyään harvinaisen lentokirjasen nimi on: "Luettelo seuranäytelmiksi sopivista kappaleista sekä neuvoja seuranäytelmäin toimeenpanemiseen", Helsingissä 1879. — Bergbomin arvostelun mukaan olivat neuvot "makalöst praktiska" (verrattoman käytännöllisiä).
[2] Berliniläinen kirjakauppias (ei tanskalainen, niinkuin sanotaan II s. 200).
[3] Alexander Strakosch, s. 1844 Unkarissa, oli ensin etevä näyttelijä (Sonnenthalin oppilas) ja sitten, rammaksi tultuaan, kuuluisa lausunnon opettaja. Hän toimi Lauben apumiehenä ensin Leipzigin ja myöhemmin Wienin Stadttheaterissa.