"Eilen näin Macbethin Porte St Martin teatterissa, la Sarah Lady Macbethina. Siitä enemmän ensi kirjeessä. — Olen nyt matkallani usein ajatellut, kuinka pahoin teen kun panen sinut hoitamaan kaikkea raskaimpana aikana ja kierrän itse maailmaa. Sinä olet sentään enkeli — sitä ei voi auttaa." — —
"J. K. Jos tapaat Minna Canthin Jyväskylässä, niinkuin epäilemättä tapahtuu, niin sano, että hänen välttämättömästi täytyy jouluksi tehdä Työmiehen vaimo valmiiksi. Jos hän tahtoo tehdä jonkinlaista propagandaa, niin on kai valtiopäiväaika sopivin. Myöhempänä keväällä tulee luonnollisesti niinkuin aina uutuuksia ahdinkoon asti".[58]
Emilien vastauksesta (toiselta helluntaipäivältä) otamme seuraavat tiedot: Kenraalikuvernööriltä tullut avustus oli hänen toivomuksensa mukaan jaettu seurueen jäsenille: neideille Aalberg ja Avellan, Leinolle, Ahlbergille ja Salalle kullekin 360 ja rva Lundahlille 200 mk; mutta johtokunta oli kirjallisesti anonut, että rahat vastedes saataisiin vapaasti käyttää. — Emilie epäilee onko viisasta ottaa Erasmus Montanus Holbergin riemujuhlaa varten [niinkuin Kaarlo oli tuuminut]. Jos teatteri olisi Helsingissä, kun päivä sattuu, olisi toisin; mutta Turussa tai Porissa se on hukkaan heitetty. Jollei Holbergiä näytellä hyvin, on hän kovin vanhentunut. Ruotsalaisessa teatterissa on Molièren Tartuffekin juuri saanut saman tuomion — tyhjiltä huoneilta.
Kaarlon toinen kirje on päivätty "sunnuntaina ? kesäkuuta":
— — "Et tahdo ottaa Erasmus Montanusta, sentähden ettei se menesty. Hyvin mahdollista, mutta mikä muu meillä menestyy kuin suuret draamat ja kansannäytelmät! Erasmuksella on se ansiopuoli, että se on pian valmis ja voidaan hyvin harjottaa samalla aikaa kun jotakin muuta, sillä siinä ei tarvita Ida Aalbergia, Avellania, Leinoa, rva Aspegrenia, Ahlbergia eikä Salaa. Sinä tahdot 'En Handske' [se oli juuri näytelty Ruotsalaisessa teatterissa tavalla, joka Emilien mielestä ei estäisi sen esittämistä]. Kernaasti minun puolestani, mutta eikö Puolueiden keskellä [joka ei ollut yleisöä miellyttänyt] jonkun aikaa peloita meitä Björnsonista. Ja sitä paitse — kuka on oleva Riis, kappaleen tavallaan omituisin henkilö. En näe meillä mitään mahdollisuutta. Leino? Epäonnistunut! Ja kuka olisi silloin Christensen, joksi hän sopii niin hyvin. Se on onnettomuutemme, että miesnäyttelijämme eivät riitä uudenaikaisiin, yhteiskunnallisiin näytelmiin, sillä Leino on melkein ainoa, joka menestyy niissä (ja myöskin Aspegren sivurooleissa). Ahlbergilla, Falckilla ja Salalla täytyy olla [historiallinen] puku, Weckmanilla ja Rautiolla työmiespuserot ollaakseen alallaan. — Mutta olkoon kuinka tahansa, me voimme kyllä kaikissa tapauksissa valmistaa Erasmuksen. Kun emme ensi vuonna ota mitään uutta Molièrea, niin voimme ottaa yhden Holbergin. Muista sitä paitse, että meidän yleisömme on vastaanottavaisempi vanhaan, vankkaan komiikkaan nähden, kuin Ruotsalaisen teatterin yleisö oli silloin kun se annettiin siellä." — —
"Olen pari kertaa nähnyt Mâitre de Forges. Imelän valheellisuutensa tähden se on minulle ylen vastenmielinen, mutta yleisö ulvoi liikutuksesta, naiset oikein sulivat kyyneleisiin, Marlittin henki leijaili kokonaisuuden ylitse. Näytteleminen oli kunniallisen keskenkertaista (poikkeuksena vain Moulinet'n esittäjä St Germain, joka on ensi luokan taiteilija); omituista kyllä kiitetään sitäkin. Olen kuitenkin nähnyt paljo parempaa Gymnaseteatterissa, jossa kappale näytellään, puhumatta Français'ta." —
(Parisi 25/6). Kaarlo oli aikonut kesäkuun lopussa lähteä paluumatkalle, mutta kuultuaan että Levinsky, jonka opetusta Sala oli nauttinut Wienissä, heinäkuun alussa matkustaisi pois, hän oli kehottanut Salaa tulemaan Parisiin. Tämä olikin luvannut tulla. "Tahdon silloin olla täällä antaakseni hänelle ohjeita, sillä rahojen ja muun suhteen on hänelle hyödyksi että joku opastaa häntä, varsinkin kun hänen ranskankielentaitonsa luonnollisesti on puutteellinen."
"Edelfeltin luona olen ollut pari kertaa — hän oikein pyysi, etten lähtisi Parisista näkemättä hänen työpajaansa. Hänellä oli joukko keskeneräisiä tauluja, mutta ei ainoatakaan valmista. Ne olivat kenties mieltäkiinnittävämpiä semmoisina, sillä se voimakas elämä, joka niissä on, ei silloin ollut peittynyt monesti kyllä vaativaisen tekniikan varjoon, niin, jopa oli kuin niissä olisi ollut sydäntäkin, jotakin, jota hän, niinkuin tiedät, ei tuhlaa tauluihinsa. Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. Sinä joka niin helposti leimahdat liekkiin, kun ihmiset ovat rakastettavia, olisit puoleksi rakastunut häneen, mutta hän vaikutti minunkin enemmän vastustavaan luontoon. Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa — kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole. Hänen asemansa täällä on täydellisesti vakaantunut, hän on ainoa pohjoismainen taiteilija, jonka Parisin taiteilijamaailma on täydellisesti omakseen hyväksynyt, voit kuvitella miksikä harmiksi ruotsalaisille — [Otto] Vallenius kertoi minulle hupaisia juttuja siitä. Hänen suuri taulunsa Luxemburgkokoelmassa on oivallisella paikalla ja tekee suuren vaikutuksen." — —
"Täällä kesä on vihdoin alkanut, ja hieno yleisö tekee lähtöä kaupungista. Kuukauden lopussa useimmat teatterit sulkevat porttinsa. Avoinna pysyvät toki Théâtre Français, samoin iso ooppera, Lyrique populaire, Porte St Martin (vaikka Sarah on Lontoossa) ja jotkut pikku teatterit. Macbethin näin pari kertaa Porte St Martin teatterissa, ensi kerran yhdeksi kolmanneksi osaksi ihastuneena ja kahdeksi kolmanneksi osaksi suuttuneena, toisen kerran tasaisemmin tyytyväisenä ja siis oikeamielisempänä. Suuttumukseni johtui, niinkuin aina kun ranskalaiset koskevat vieraaseen teokseen, siitä kunnioituksen puutteesta, jolla he menettelevät. Macbeth oli revitty rikki muutamiksi kuvaelmiksi, joiden väliltä yhdistävät siteet oli poistettu, niin etten ymmärrä kuinka ne, jotka eivät tunteneet kappaletta, saivat siitä jotain yhtenäistä. Mutta kenties se ei ollutkaan niin hullua. Onhan toki niin, että juuri suuret pääpiirteet Shakespearessa ovat tehneet hänen kaikkien aikojen kansanomaisimmaksi draamarunoilijaksi, ja ne olivat esiintuodut terävän selvästi, siinä ei oltu yleiseen ranskalaiseen tapaan lievennetty ja litistetty — useiden kriitikkojen kauhuksi. Pienet roolit näyteltiin surkeasti (Malcolmina, huomaa Malcolmina, esim. esiintyi sama daami, jonka me näimme näyttelevän Précieuses ridicules kappaleessa Coquelinin kanssa Tukholmassa, Duncan oli Kalliolta oppinut nostamaan etusormeaan ja tiedäthän kuinka se tehoo tragediassa; Macduff melusi ja huusi kuin hullu). Edelleen oli yhteisnäytteleminen hutiloitua ja näyttämöllepano paikottain aivan epäonnistunut, esim. noitien luolassa. Mutta Macbeth itse (Marais) oli mieltäkiinnittävä. Hänellä ei ollut sitä daimoonista tahdonvoimaa, joka vastustamattomasti ajaa Macbethin rikoksesta rikokseen, mutta milloin voi meidän aikojen mies murtuneine tahtoinemme tehdä sitä havainnolliseksi. Mutta hänellä oli lämpöä, eloa, ilmettä ja hyvä esiintymistapa. Entäs Sarah? Min — ei hän ollut se Lady Macbeth 'que j'avais révé', mutta tavallaan hän näytteli sydäntäkouristavasti. Hän ei ollut minkään clanin puoliraakalainen naispäällikkö, vaan uudenaikainen petrolöösi, joka hermojensa luonnottomassa jännityksessä hillittömästi syöksyy eteenpäin. Päävaikutin hänen menettelyssään ei ollut kunnian- vaan verenhimo. Kohtaukset Duncanin murhan edellä ja jälkeen tulivat sen kautta kauhean vaikuttaviksi, varsinkin kun Marais, ranskalaisten omituisella taiturimaisuudella fyysillisesti ilmisaattaa mielenliikutuksia, mestarillisesti esitti kauhua. Unissakävijäkohtauksessa on Saraa kovin ihailtu, minun mielestäni ilman syytä. Hän repii tämän kohtauksen täydellisesti muun yhteydestä. Hänen Lady Macbethillaan ei ole edes vanhan ääripiirteet, hän näyttelee sitä, Edelfeltin henkevän lauseen mukaan, niinkuin indialainen käärmeenlumojatar. Ainoastaan somnambulismi, eikä tuskallinen katumus, tuli näkyviin."
"Muutoin oli huomattavissa, kuinka varsinainen Parisin yleisö on vastustavalla kannalla Saraa kohtaan. Marais sai enimmät suosionosotukset. Sitä paitse olivat katsojat enimmäkseen ulkomaalaisia. Käytävissä kuultiin kaikkia mahdollisia kieliä, englantia tietysti enimmin."