Mitä kustannuksiin tulee, tekivät ne kaikkiaan 37,995:65 markkaa. Syyskuun alussa oli tiedossa ainoastaan noin 18,000 markkaa, ja Emilie Bergbom, joka hoiti korjaustöitä varten kokoontuvia rahoja, oli tietysti hyvin levoton siitä kuinka tästäkin yrityksestä suoriuduttaisiin. Kaikki selvisi kuitenkin sangen hyvin. Vapaaehtoiset antimet nousivat näet vähitellen syksyn kuluessa 29,627:15 markkaan ja tarkotusta varten toimeenpannut arpajaiset Helsingissä tuottivat 6,751:79 markkaa. Loppumäärän, noin puolitoista tuhatta markkaa, suoritti talon osakeyhtiö. Suurenmoisten korjaustöitten piirustukset olivat arkkitehti Seb. Gripenbergin tekemät, rakennustöitten johtaja oli rakennusmestari K. G. Sivenius sekä valvoja teatterin johtokunnan puolesta kamreeri (nyk. valtioneuvos) A. V. Helander. Maalaus- ja koristustyöt suoritti koristusmaalari K. K. Hellsten. Uusien näyttämökoristusten maalaamiseen ottivat myöskin osaa Otto Vallenius, nti Ellen Borenius sekä Alarik Böök, joista varsinkin kaksi edellistä usein muutoinkin sentapaisissa töissä avustivat teatteria. — Kuultiin kyllä valituksia siitä, että kymmeniä tuhansia oli pantu vanhan teatterin korjaamiseen, mutta toiselta puolen oli myönnettävä, että tällä hetkellä ei ollut muuta keinoa päästä eteenpäin. Tämän tähden ei lopulta muuta voitu kuin olla kiitollisia niille henkilöille, jotka tarmokkaasti ja väsymättömästi toimien olivat saaneet aikaan, että Arkadia oli tullut semmoiseen kuntoon, että näyttelijät ja yleisö entistä paremmin siellä viihtyivät. Nyt me tiedämme, että näyttämötaiteemme täten sai otollisen suojan 15 vuodeksi eteenpäin.
Ensimäinen näytäntö, uudistetun talon avajaisjuhla, oli 9/1, ja huone oli täynnä kuin pistetty. Ohjelma oli tietysti kotimainen: Reginan toinen näytös, Daniel Hjortin mestauslavakohtaus sekä Nummisuutarien toinen ja Roinilan talon viimeinen näytös — siis Topelius, Wecksell, Kivi ja Minna Canth edustettuna. Mieliala oli iloisempi ja toivorikkaampi kuin pitkään aikaan. — Seuraava ohjelma oli: Kuvernööri tulee ja Molièren Luulosairas. Edellinen 1-näytöksinen huvinäytelmä esiintyi Elman kirjoittamana ja luultiinkin tuntemattoman naiskirjailijan esikoiseksi; itse asiassa se oli E. Nervanderin kyhäämä, vaatimaton pikkukaupunkikuvaus. Luulosairaan esittämisestä oli kulunut puoli neljättä vuotta; nyt näytteli (Vilhon sijassa) Lindfors onnistuneesti pääosaa, astuen askeleen sillä molièrenäyttelijän tiellä, jolla hän edistymistään edistyi. Paitse häntä kiitettiin Hilda Aspia (Toinette) ja Olga Finneä (Louison), joista jälkimäinen luonnollisuudellaan teki pienen kohtauksen isän kanssa viehättävimmäksi koko komediassa. — Merkillisempi uutuus oli August Hjeltin suomentama N. Gogolin mainio 5-näytöksinen komedia Reviisori. Jo tällä ensimäisellä kerralla niinkuin myöhemminkin, sillä kappale on tavantakaa uudistettu, näytteli Weckman Hlestakowia vilkkaasti ja sujuvasti. Nuori näyttelijä oli siinä ensi kerran saanut tärkeän päätehtävän, ja se tunnustus joka hänelle annettiin sekä roolin oikeasta käsittämisestä että oivallisesta suorittamisesta tuli hänen näyttelijämaineensa perustukseksi. Kuitenkin näytti hän kenties liian sivistyneeltä ollakseen täysin todellinen, samoin kuin eräs Venäjällä syntynyt nainen katsojain joukossa sanoi näyttämöllä käytettyjä pukuja liian siisteiksi todellisuuteen verraten (!). Muuten oli ansiokkaasti harrastettu sekä venäläiskansallista väritystä että eloisaa yhteisnäyttelemistä, joten naurattava vaikutus oli voimakas. Komedia meni kuusi kertaa, vaikka vaan kolme ensimäistä huonetta oli hyviä.
Sitte alkoi Ida Aalbergin vierailu, joka muodostui erittäin loistavaksi, mutta valitettavasi oli sitä lyhempi. Hän esiintyi ensiksi 26/1 Faustissa, joka ensi kerran oli näytelty keväällä 1885 ja silloin mennyt 7 kertaa. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, oli menestys yhtä suuri, nytkin se tuotti 7 täyttä huonetta (neljä ensimäistä korotetuin hinnoin). Näytteleminen oli entistä tasaisempi, ja varsinkin oli Leinon käsitys tehtävästään syventynyt. Näyttämöllepanokin oli eri kohdissa täydellisempi. — Faust-näytäntöjen välissä oli Runebergin päivänä eri ohjelma, johon Ida Aalberg otti osaa Leana[81] (muuten annettiin kuvaelmat Vänrikki Stoolin tarinoista ja Laululintunen). Toinen sekaohjelma oli 13/2, jossa Lea kävi Hamletin Ofeliakohtausten edellä. Mutta uusikin kappale oli otettu tätä vierailua varten, nimittäin Salan suomentama Alfred de Musset'n 3-näytöksinen Ei lempi leikin vuoksi, jonka ensi-ilta oli 15/2. Olematta sitä suurta klassillista ohjelmistoa, joka oli teatterille tuottanut sen kauniimmat voitot, oli tämänkin näytelmän esitys merkkitapahtuma näyttämömme kehityshistoriassa. Se on näet ranskalaisen romanttisuuden hienoimpia kukkia, vaikutukseltaan pettämätön sen verrattoman runollisuuden ja totuuden takia, millä siinä ihmissydän paljastetaan — eikä se siis meilläkään voinut olla tehoomatta. Niinä kolmena iltana, jolloin se näyteltiin, oli salonki kukkuroillaan väkeä (tulot niistä nousivat 4,580 markkaan!). Tietenkin Ida Aalberg teki näytelmän esittämisen mahdolliseksi. Hänen Camillensa oli ylen viehättävä ja sydämeen tunkeva, eritoten lähdekohtauksessa ja lopulla, jossa tunteitten tulva murtaa sulut. Näyttelijättären etevämmyys asetti Camillen etusijalle, vaikka Perdican oikeastaan on päähenkilö. Axel Ahlberg oli jotenkin tyydyttävä tässä roolissa, voimatta kuitenkaan täysin kuvata Perdicanin iloista suruttomuutta, joka on "leikin" edellytyksenä. Nti Finne oli miellyttävä naivina Rosettena, jossa roolissa hän vaihteli epävarmemman Lilli Kurikan kanssa. Muista oli Lindfors paronina paras. — Viimeinen mainituista näytännöistä annettiin 18/2 Ida Aalbergin hyväksi, ja oli se samalla hänen jäähyväisiltansa, sillä Dagmarteatterissa sattuneen sairauskohtauksen tähden hänet oli kutsuttu takaisin Kööpenhaminaan. Kukkavihkoilla ja laakeriseppeleillä osotettiin taiteilijattarelle kunnioitusta, ja niiden antajista mainitsemme pohjalaiset ja savokarjalaiset ylioppilaat sekä suomalaiset polyteknikot. Näytännön jälkeen tyhjennettiin ajan tavan mukaan lähtömalja. Julius Krohnin sydämellisestä puheesta otamme loppusanat:
— — "Me voimme täällä, sen tunnemme, tarjota Teille enemmän kuin mikään muu maa voi Teille antaa. Te olisitte tietysti joka paikassa suosittu taiteilija, suuri taiteilija, Te voisitte semmoisena vaikuttaa paljon taiteen edistämiseksi — mutta täällä Te voitte vielä enemmän, täällä Te samassa vaikutatte voimallisesti koko kansanne onneen ja tulevaisuuteen. Ja palkka työstänne on oleva senmukainen. Mutta Ida Aalberg, jonka työ on eroamattomasti liittynyt Suomen kansan heräämiseen, on myös ijäksi kiinnitetty Suomen kansan nimeen. Niin kauan kuin meidän kansamme elää, on myös pysyvä muistossa kuinka suomalainen teatteri on jatkanut ja auttanut Runebergien, Lönnrotien, Snellmanien ja Koskisten työtä, ja Suomalaisessa teatterissahan Te olette ollut, sen tiedätte sanomattanikin, kirkkahimpana tähtenä. Neiti Ida Aalberg! minä lausun Teille vielä kerran — meidän rakkautemme, Suomen kansan rakkaus ei voi enää suoda muille niin paljon osaa Teihin — tulkaa nyt jo taas aivan omaksemme, ainiaaksi ja kokonaan!"
Taiteilijatar oli kaikkiaan näytellyt 12 iltana, josta hänelle teatterin puolelta suoritettiin 1,375 mk. Siihen tuli lisäksi nettotulo viimeisestä näytännöstä 1,351:95 mk.
Lähin näytäntö oli huokeahintainen kansaa varten, ja esitettiin siinä Työmiehen vaimo. Minna Canth oli Helsingissä käymässä ja tahtoi mielellään vielä nähdä kappaleensa näyttämöllä. Muuten ei hänen olonsa täällä kuulu aineeseemme, mutta kuitenkin se kirje, jonka hän palattuaan kotia kirjoitti Emilie Bergbomille 22/3 sisältää huomattavaa. Siitä näkee, että Minna Canthkin oli sekaantunut siihen jupakkaan, jonka G. af Geijerstamin esitelmät hänen täällä ollessaan olivat herättäneet.[82] Juhani Aho oli "Savossa" ottanut asian puheeksi ja loukkaavasti kirjoittanut "minusta ja meistä kaikista". Kun vastakirjoitukset eivät tuottaneet rauhaa taikka niitä ei otettu lehteen, Minna Canth yksityisessä kirjeessä "sanoi ylös tuttavuuden Brofeldtin ja Järnefeltin perheiden kanssa", koska luuli näitten toimineen yhdessä. "Voitte ymmärtää, millä surulla ja raskaalla mielellä sen tein — niin paljon olen minä Brofeldtista pitänyt." Valitettuaan sitte että vihamiesten luku kasvaa, kirjoittaja lisää: "Ettei vaan koskaan meidän välille selkkauksia tulisi! Se ajatus minua aina on pelottanut joka kerran kun joku side muiden kanssa on katkennut." — Näyttää kuin Minna Canth olisi aavistanut mikä oli tuleva.
Kumminkin on tämä rva Canthin kirje vähemmän hermostunut kuin lähinnä edelliset. Näytelmäkin on hänellä tekeillä niinkuin näkyy seuraavasta:
"Kävin tänään rautatiellä [jota paraikaa rakennettiin] ja sain hyviä motiiveja. Alotinkin jo taas uudelleen näytelmääni. Oli minulla ensi näytös Helsingissä mukana, vaikken puhunut siitä mitään kun huomasin, että uudestaan se vielä täytyisi ottaa. Kumma kuinka populaariksi 'Köyhää kansaa' on minut tehnyt. Olen saanut nimettömiä mutta hartaita kirjeitä sen johdosta, ja näkyivät työmiehetkin rautatiellä tuntevan kiitollisuutta. On tuo kumminkin hauskaa, kun näkee ettei ole turhaan työtä tehnyt. Jos Jumala antaisi voimia jatkaa. En tahtoisi vielä uupua." —
Maalis- ja huhtikuulla, jolloin teatteri vielä toimi Helsingissä, esitettiin useita ohjelmistolle uusia kappaleita, jopa merkillisiäkin. — Ensimäinen oli Holbergin komedia Erasmus Montanus eller Rasmus Berg nimellä Antonius Putronius. Näytelmän oli Sala uudestaan kääntänyt, mutta hän oli säilyttänyt Hannikaisen suomennoksen nimen sekä toiminnan sijottamisen Suomeen (kts. I. s. 3 ja 11). Tottuneina tällaisiin tehtäviin näyttelijät esittivät komedian reippaasti ja tasaisesti — Lindfors täytti varsin hyvin pääosan ja Rautio Jaakko-veljenä muodosti hänelle oivan vastakohdan. Kappale meni eri pikkunäytelmäin kanssa neljä kertaa. — Toinen sitä merkillisempi uutuus oli Shakespearen Macbeth, joka meni ensi kerran 11/3 ja kaikkiaan 7 kertaa. Tämän luulisi todistavan ehdotonta menestystä, mutta huoneet olivat keskinkertaisia ja yleisö yleensä kylmäkiskoinen. Syy ei lainkaan ollut näyttämöllepanossa, sillä se oli erinomainen (suurenmoinen oli esim. linnapiha murhayö-kohtauksen kehyksenä), mutta Leino Macbethina ei tällä kertaa kyennyt "voittamaan toiveita" eikä edes täyttämään. Erinäiset kohtaukset (esim. murhayö ja kuninkaan kemut) suoritettiin kyllä vaikuttavasti, mutta sittenkään ei esitys kokonaisuudeltaan kohonnut semmoiselle taiteelliselle kannalle, että se olisi temmannut katsojat mukaansa. Sitä vastoin tunnustettiin nti Avellanin lady Macbeth ehjäksi, johdonmukaiseksi luomaksi, ja loistokohtana kiitettiin unissakävijäkohtausta. — Kolmas uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama Th. Barrièren 1-näytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä Pianon ääressä (Le piano de Berthe), Inez Borg ja Vallenius pääosissa. — Neljäs oli Salan suomentama Friedrich Hebbelin 4-näytöksinen draama Maria Magdalena 15/4. Tämä aatteellisesti ja taiteellisesti mieltäkiinnittävä näytelmä, jonka kautta yleisömme sai ensi kerran tutustua Saksan ehkä suurimpaan draamakirjailijaan Schillerin jälkeen, oli juuri tähän aikaan sopiva esitettäväksi, koska se tavallaan on pohjoismaisen realistisen näytelmäkirjallisuuden edelläkävijä. Esitys oli verrattava parhaimpaan mitä teatteri oli aikaansaanut. Varsinkin Leino Anton mestarina, nti Avellan Klaarana, Weckman Kaarlona loivat havainnollisen kuvan perinnäiseen porvarilliseen kunniankäsitykseen piintyneen nikkarin perheestä, mutta muidenkin (Ahlberg — Leonhard, nti Stenberg — nikkarin vaimo, Sala — sihteeri, Lindfors — oikeudenpalvelija) työ oli ansiokasta. Aiheen puolesta on näytelmä niin tuskallinen, ettei voi kummeksia että se näyteltiin ainoastaan kolme kertaa. — Uudistuksista mainitsemme G. von Moserin Yhdistysjuhlan, jossa nyt esiintyi uusia voimia: nti Borg rva Schefflerina, nti Finne Ludmillana, Weckman Hartwigina j.n.e. — Kun 29/4 näytäntö oli annettu Arthur Lundahl-vainajan alaikäisten lasten hyväksi, tuli 2/5 Yhdistysjuhla, viimeinen Helsingissä tällä kertaa.
Tämän viimeisen näytännön jälkeen pidettiin teatterin virvotushuoneissa "erojaisjuhla" sen johdosta että tämän näytäntökauden lopussa seurueesta erosivat neidit Kaarola Avellan ja Hilda Asp sekä hra ja rva Aspegren. Nämä kaikki olivat kutsutut juhlaan, ja Bergbom piti heille puheen huomauttaen, U. S. kertoo, "miten rva Aspegrenilla aina on ollut inspiratsionia, oikealle taiteilijalle omituista luomisvoimaa, miten nti Avellan aina on osottanut draamallista intelligenssiä sekä samalla kertaa innostuttanut ja opettanut. Taiteellisuudessa nti Asp ei ollut kohonnut edellisten rinnalle, mutta hänen suomalainen sydämensä ja kielellinen vaikutuksensa toverien kesken on ollut yhtä tärkeä. Samoin hra Aspegrenin syvä velvollisuuden tunto. Koska eroavain paikkaa nyt on mahdoton täyttää, toivoi puhuja lopuksi, etteivät jäähyväiset olisi ijäksi lausutut."