"Itse näytteleminen ansaitsee suurinta kiitosta. — Hra Leino esitti rohkeatuumaisen pohjalaistyömiehen, Topra-Heikin, erinomaisella voimalla. — Samaten muitten työmiesten osat esitettiin erittäin sattuvasti: Jaaran — Sala, Antti Vaarasen — Rautio, Mehtolan — Weckman, Kunnarin — Böök. Myöskin naisosat näyteltiin hyvin: Silja — rva Rautio, Matlena — nti Salenius, Maiju — nti Finne. Nti Svan näytteli vaikuttavasti kuolevaa Ville poikaa. Yleisöä oli teatteri täpösen täynnä ja sen arvostelut ristiriitaisia."

Hätäisen reporterin myöhään ehtoolla kyhäämä kertomus antaa vain vaillinaisen käsityksen hetken tunnelmasta. Varsinkin kaksi puolta kappaleessa järisytti katsojakuntaa, kumpikin omalla tavallaan. Toinen oli Vääräsen kodin kurjuuden kuvaus, jonka huippukohtana oli Ville pojan sairaus ja kuolemankamppaus, toinen Topra-Heikin sosialismi, joka päättyy murhapolttoon, murtovarkauteen ja toverin surmaamiseen. Edellinen puoli, draaman ansiokkain osa, on verrattava parhaimpaan mitä Minna Canth on kirjoittanut, mutta värit ovat, joskin todelliset, niin räikeät, että "taidenautinto" muuttui kidutukseksi. Topra-Heikin suusta taasen kuultiin ensi kerran — ja, saattaa väittää, ennen kuin todellisuudessa! — sentapaisia syytöksiä, kirouksia ja uhkauksia varakkaita kohtaan, jotka nykyään ovat jokapäiväisiä sosialistilehdissä ja sentähden melkein tehottomiksi muuttuneet, mutta jotka silloin rämähtivät kuin vallankumouksen torventoitotukset. Vielä lisäsi vastenmielistä vaikutusta työmiesten juopottelu, rähinä ja rallatus — nekin vain liiaksi todellisia — sekä että rikokset eivät mitenkään esiintyneet välttämättöminä tuloksina kuvatuista oloista, vaan olivat olevinaan jonkinlaisen korkeamman oikeuden toteuttamista kaikkien kärsivien hyväksi. — Perustuksiltaan kappale kyllä nojasi silloin jokaisen tuntemaan todellisuuteen: Savon rautatietyön lakkauttamisesta aiheutuneisiin työläislevottomuuksiin sekä Pohjanmaalla Laihian pitäjässä sattuneihin murhapolttoihin, jotka olivat alkunsa saaneet Amerikasta sisääntuodusta sosialismista. Paha vaan että tekijä ei ollut kyennyt yhdistämään nämä ainekset eheäksi kokonaisuudeksi, ja että se vilpitön sääli köyhiä ja kärsiviä kohtaan, joka epäilemättä oli häntä innostuttanut, täten toiselta puolen "ampui maalin yli", toiselta puolen synnytti ikäviä väärinkäsityksiä hänen tarkotuksistaan. Kaikki tämä selittää, että hiljaisessa ja vanhoillisessa osassa yleisöä oikea myrsky nousi teosta ja tekijää vastaan, ja että Minna Canthin ystävätkin pudistivat päätään. Lähin seuraus siitä oli että teatterin johtokunta, K. Bergbom, J. Forsman, V. Löfgren, K. E. Wahlström ja A. Almberg, jo 9/11 kokoontui neuvottelemaan asiasta ja teki päätöksen, jota vain Bergbom ehdottomasti vastusti ja joka merkittiin pöytäkirjaan seuraavin sanoin:

"Sen mielipahan johdosta, jota eilen illalla näytetty Rouva Canthin kirjoittama näytelmä 'Kovan onnen lapsia' oli herättänyt suurissa, Suomalaista teatteria kannattavissa piireissä, päätettiin lakkauttaa tämän kappaleen enempi näytteleminen".[97]

Tällä tapauksella oli kauas kantavia seurauksia, jotka aikoinaan tulevat ilmi. Tässä on vain huomioon otettava minkaltainen ensi vaikutus oli lähimpiin asianomaisiin. Sitä vastoin tila ei myönnä selostaa sanomien lausuntoja. — Ensiksi pari otetta kahdesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille:

(3/11). — "Kaarlo näyttää koko joukon terveemmältä kuin jättäessäni hänet Turkuun, mutta oikein terve hän ei ole. Aluksi hän saa rauhallisempia päiviä, jonka tähden toivon hänen pian voimistuvan ja tulevan entiselleen; mutta tietysti tulee hänen olla varovainen ja välttää seurustelua ja ponnistuksia." —

(20/11). — "Vaikka min'en vielä ole voinut toipua kärsimästämme julmasta tappiosta (nederlag), täytyy minun kuitenkin muutamin rivein saattaa tiettäväksesi, että me siitä huolimatta elämme ja koetamme jälleen voimistua. Minna parka; mitenkähän hän on vastaanottanut tämän iskun, kun me olemme tunteneet itsemme sen johdosta niin syvästi huumaantuneiksi ja murheellisiksi! Kyllä on kovaa, kun kerran on saanut kotimaisen kappaleen, olla pakotettu lakkauttamaan se yhden ainoan näytännön jälkeen; se on pian ilmestyvä kirjakauppaan ja silloin saa jokainen itse päättää, onko näytelmä todellakin niin yhteiskunnalle turmiollinen ja hajottava kuin väitetään. Kaarlo ei suinkaan olisi niin ilman muuta taipunut yleisen pakotuksen alle, vaan tyynesti odottanut siksi kun oikea ja virallinen poliisinkielto olisi tullut, mutta kun kaikki muut johtokunnan jäsenet vaativat kappaleen laukkauttamista, niin olihan meidän myöntyminen, mutta kyllä sinä ymmärrät millä tuntein tämä tapahtui. Minä puolestani olen sitä paitse varma siitä, että virallista poliisinkieltoa ei olisi tullut. Erinomaisen voimakas oli kappaleen vaikutus ja niitäkin, jotka eivät kärsineet sosialistisista deklamatsioneista, vaivasi valitus, kurjuus, sairaus, köyhyys ja kuolema." —

Kaikkein kipeimmin koski tapaus Kaarloon, niinkuin seuraavasta kirjeestä Minna Canthille näkyy. Tietenkin on muistissa pidettävä, että hän, niinkuin Emilie sanoo, ei ollut oikein terve ja sentähden tavallista hermostuneempi, mutta pääsyynä oli hänen herkkätuntoisuutensa.

(Päivä puuttuu, mutta luultavasti noin 15 p., koska tullut perille n. 17 p.) "Hyvä ystävä! En tiedä kuinka tämän kirjeen alotan, en tiedä mitä kirjoitankaan, olen niin masentunut, alakuloinen, tylsistynyt, että tahtoisin piilottua maan äärimmäisimpään soppeen, jotten ihmisiä näkisi. Näinä viimeisinä päivinä en ole voinut ajatellakaan — en edes kiivastuakaan, niin perinpohjin olen ollut sortunut. Häpeä on aina tunne, joka minut enimmin vallottaa. Olette kai jo uutisen kuullut: Kovan onnen lapsia ei saa näytellä Suomalaisessa teatterissa!!! Kuinka se on käynyt, en voi nyt kertoa; kun on siihen ryhtyminen, kuohuu minussa niin valtavasti ja samalla niin masentavasti, etten voi kynään tarttua. Ja niin paljon kun säälinkin Teitä, säälin itseäni kymmenesti enemmän. Mikä on tulevaisuuteni: tehdä työtä mieli niin katkeroittuneena ja masentuneena kuin se nyt on! Taikka luopua työstäni, tuomita itseni toimettomaan, sisällyksettömään, kituvaan elämään. En tiedä mitä teen, mutta teenkö sitä tai tätä, on elämäni murtunut."

"Tulevassa postissa kirjoitan Teille laajemmin, kuinka asia oli käynyt, nyt en sitä voi! Jääkää hyvin, rakas ystävä! Joka hetki olette nyt muistissani! Älkää vain kadottako toivoanne — minulla valitettavasti ei sitä ole. Onneton ystävänne. Kaarlo B."

Jo ennen tätä kirjettä Minna Canth oli ei ainoastaan saanut tietoja Helsingistä, vaan oli häntä Kovan onnen lasten tähden julkisesti ahdistettu. Sen vuoksi hän 16/11 alkaa kirjeen Emilielle: