"Kävin nykyisin Tukholmassa vaihtaakseni kirjoja ja nuotteja lainakirjastossa. Näin silloin Nya Pressenistä, että uusi suomalainen sanomalehti [Päivälehti!] on päätetty asia. Ainoastaan yhden asian tähden se huolestuttaa minua — pelkään, että Viktor Löfgren ei kestä sitä katkeraa ja pikkumaista polemiikkia, joka siitä seuraa. — Mutta puolueelle itselle tuottaa uusi lehti luullakseni ainoastaan selvyyttä. Jonkunlaisen hajaannuksen se tietenkin aiheuttaa, mutta se ei voi olla onnettomampi kuin nykyinen painostava tyytymättömyys salakavaline hyökkäyksineen selkään. Teatterille on se kai onneksi, sillä kyllä se seurannee sen esityksiä toisin kuin tähän saakka on tapana ollut, ja silloin pakotetaan Uusi Suometar olemaan mukana." —
"Falkmanin kuolema [9/7] liikutti minua enemmän kuin tavallisesti siksi vieraan henkilön poismeno. Hän eli kuitenkin omaa elämäänsä — eikä toisten."
Teatterin toimesta syksyllä oli päätetty, että se alotettaisiin Tampereella. Mutta aivan odottamatta Kaarlo sai Tampereelta kirjeen, jossa sanottiin ettei teatterirakennuksen laajennusta, johon siellä oli ryhdytty, saataisikaan valmiiksi sovittuun aikaan. Se pakotti hänet lähtemään Söderteljestä, ja saapui hän 7/8 kotia Helsinkiin. Tästä Emilie kirjoittaa 9/8 nti Elfvingille:
"Keskiviikko iltana Kaarlo palasi sangen tyytyväisenä matkaansa. Hänen täytyi keskeyttää kylpynsä viikkoa varhemmin kuin aiottu oli Tampereen rettelöiden tähden. Jos olisimme ennen tienneet tästä, olisimme luultavasti sopineet 3 viikon olosta syyskuulla Porissa ja 4 viikon Turussa. — Tänään aamulla täytyi Kaarlon matkustaa Tampereelle katsomaan, oliko eräs sikäläinen raittiussali mahdollinen teatteriksi. Jollei, alotamme täällä, koetamme tulla toimeen niin kauan kuin mahdollista on. — Ikävä on aina alottaa vastoinkäymisellä ja laskuvirheillä. Kaarlo sanoo varmaan uskovansa, että hän voisi tulla täysin terveeksi, jos hän vain saisi olla kokonaisen vuoden ulkona, vapaana kaikista huolista ja harmista. Se unelma ei kumminkaan koskaan toteutune."
Yksi syy, minkä tähden oli arveluttavaa alottaa Helsingissä, oli naisnäyttelijäin rivin äkkinäinen harventuminen. Ensiksikin Ida Aalberg keväällä oli kieltäytynyt enään sitoutumasta teatterin palvelukseen, jonka lisäksi Inez Borg ja Lilli Kurikka kesän kuluessa menivät naimisiin, edellinen hammaslääkäri W. Olanderin ja jälkimäinen johtaja R. Kajanuksen kanssa, ja vihdoin oli Saimi Svan joutunut kihloihin taiteilija Eero Järnefeltin kanssa.
"Julmaa on", Emilie huudahtaa kirjeessään nti Elfvingille, "kuinka nuo naimiset ovat vaarallisia teatterille. Kuinpa me edes saisimme pitää Olga Finnen; minä olen aivan levoton. Saimi Svan jää vielä täksi vuodeksi, mutta tietysti hän on mukana vain puolella mielenkiinnolla, puolella sydämellä ja puolilla ajatuksilla. Kyllä nämä alituiset naimiset ovat olleet teatterin suurin vihollinen; niin pian kun tytöt ovat saaneet vähän näyttämötottumusta ja rutiinia — niin yks kaks vihille! Suomalainen teatteri on koko olemassaolonsa aikana ollut täydellinen naimistoimisto (!)" —
Lopultakaan ei ollut muuta neuvoa kuin näytellä Helsingissä. —
"Seurueen jäsenet", Emilie kirjoittaa 5/9, "ovat poikkeuksetta ihastuneita kun saavat alusta alkaen olla täällä. Ne ovatkin usein kehottaneet meitä tähän, mutta Kaarlo ja minä olemme levottomia. Saa nähdä kuinka meidän onnistuu, varsinkin kun syksy on niin kaunis. Hyvin ahkeria on meidän oltava. Nyt harjotetaan saksalaista komediaa, Kuuluisia naisia, ja Ibsenin Kansanvihaajaa, sitte tulee Lear ja muita uudistuksia ja marraskuun alussa Julius Caesar. — Missä Ida Aalberg on, sitä en tiedä. Hän lähti heinäkuun lopulla miehensä kanssa ulkomaille ja aikoi viipyä jouluun asti, vaikka hän [mies] olisi palaava jo tähän aikaan. Walterin [Runeberg] aikomus muovailla Kaarlon rintakuva meni myttyyn, kun Kaarlo oli leikkauttanut tukkansa aivan lyhyeksi ja ajattanut huulipartansa, niin että hän oli tullut aivan tuntemattomaksi (!)" — Kaarlo oli muuten virkeä. Elokuun lopulla hän oli käynyt Haminassa ystävänsä Otto Morellin luona ja viihtynyt siellä hyvin.
Näytännöt alkoivat 8/9, ja tuli — Tuukkalan tappelun, Nummisuutarien ja Murtovarkauden jälkeen — 18/9 ensimäinen uusi ohjelma: Anni Levanderin suomentama Schöntanin ja Kadelburgin huvinäytelmä Kuuluisia naisia. Kappale, joka oli otettu uutuutensa eikä arvonsa tähden (kts. ylemp. s. 309), meni vain kolme kertaa. Miellyttävin rooli oli Olga Finnen esittämä vallaton, naivi Herma. Verrattomasti merkillisempi uutuus oli Ibsenin Kansanvihaaja 25/9, ja parempi oli esityskin, syystä kun luonteet ovat todellisempia ja herättivät aivan toisenlaista harrastusta näyttelijöissä. Leino tohtori Stockmanina sai oivallisesti näkyviin tieteelleen elävän miehen lapsellisuuden ja kokemattomuuden käytännöllisessä elämässä, mutta hätäillen lausumisessaan hän jätti neron mahtipuolen varjoon. Etevin hän oli suuressa kansankokouskohtauksessa, joka näyteltiin oikein illusionia herättävästi. Ahlberg pormestarina kuvasi selvin piirtein virkamiestä tohtorin vastakohtana, osaamatta kuitenkaan kätkeytyä tyyppiin. Siihen Lindfors pystyi nyt niinkuin monesti ennenkin: hänen nahkurimestarinsa Martti Kiil oli itsenäinen ja erinomainen poroporvarisuuden esikuva. Onnistunut oli niinikään Rautio — Aslaksen, jota paitse kiitosta ansaitsivat Weckman — Billing, Falck — Horster ja tohtorin poikina esiintyvät neidit Finne ja Salenius. Mutta huolimatta tästä ja hyvästä yhteisnäyttelemisestä yleisö pysyi kylmänä. Näytelmä meni syksyn kuluessa kuusi kertaa, mutta vain kolmantena iltana paremmalle kuin puolelle huoneelle. — Jälleen siis nähtiin, että teatterin yleisö oli saanut kyllänsä realismista. Melkoista parempi oli seuraavien ohjelmien menestys, vaikka olivat uusinnoita: Kuningas Lear ja Parjauspesä. Nämäkin näyteltiin kumpikin kuusi kertaa. Learia näytteli Leino yhtä etevästi kuin kolme vuotta ennen ja samaan tapaan; sitä vastoin Lindfors osotti suuresti edistyneensä. Ontuvan, kuhmuselkäisen narrin esiintymisessä, jonka kasvoista puhui elämän kärsimys ja terävä äly, oli jotakin, niin sanoaksemme, historiallisen todellista, joka vastustamattomasti viehätti katsojaa, varsinkin kun Lindfors yhtä hyvin sanattomana kuin puhuessaan pysyi kiinni syvästi inhimillisessä roolissaan.[103] Uusia rooleissaan olivat rva Rautio (Goneril), nti Svan (Regan) ja nti Finne (Cordelia). Parjauspesä esitettiin nyt niinkuin kymmenen vuotta ennen hyvällä yhteisnäyttelemisellä. Varsinaiset pääosat, sir ja lady Teazle, olivat Lindforsilla ja rva Rautiolla.
Syyskauden tärkein näytännöllinen tapaus sattui 13/11, kun mainioin Shakespearen kolmesta roomalaistragediasta, Julius Caesar, ensi kerran näyteltiin. Valmistuksista oli kauan huhuiltu, ja odottaen jotain tavatonta yleisö jo ensi iltana täytti huoneen permannosta kattoon. Eikä odotus pettynytkään. Kuvaelma esitettiin kuvaelman perästä niin näyttämölaitoksiin kuin näyttelemiseen nähden aikakauden ja tunnelman mukaisesti järjestettynä ja tasaisesti, vaikuttavasti toimitettuna, ja jännittynyt mielenkiinto lämpeni lämpenemistään vaihtuakseen lopulta syväksi ihastukseksi ja innostukseksi, joka purkautui esiinhuutoihin ja sydämellisiin suosionosotuksiin pääosien esittäjiä, Salaa, Ahlbergia ja Leinoa, sekä johtaja Bergbomia kohtaan. Näyttämöllepanossa oli Meiningiläiset otettu esikuvaksi, mutta kuitenkin niin, että kaikki oli itsenäisesti mukailtu silmällä pitäen pienen näyttämön mahdollisuuksia. Totta on ettei Helsingissä koskaan ennen oltu historiallista näytelmää niin täyteläisesti näyttämölle järjestetty, mutta silti oli järjetöntä tuhlausta vältetty ja johtavana silmämääränä pidetty sitä, ettei mikään laiminlyönti puvuissa taikka laitoksissa häiritsisi historiallista luonnetta. Tämän ohella oli suurta painoa pantu yhteisnäyttelemiseen, sillä jos missään kappaleessa on se juuri tässä vaikutuksen pääehto. Näin olikin todella saatu draaman neljä tärkeintä kuvaelmaa erinomaisen tehokkaaksi: kohtaus Bruton puutarhassa, Caesarin murha, suuri kansankohtaus puheineen forumilla sekä yökohtaus Bruton teltassa Sardeen luona. Murhakohtaukselle pelastettiin täydelleen sen jylhä luonne eikä näyttämöllämme ole nähty vaikutukseltaan tenhosampaa kansankohtausta kuin forumilla tapahtunut — siinä oli vilkkautta taikka oikeammin mukana elämistä, nousevaa ja laskevaa intoa ja raivoa niinkuin myrskyn pauhatessa, se kun ajottain on lauhtuvinaan sitte taas sitä ankarammin kiihtyäkseen. Oli kuin Bergbomin luova taiteilijahenki hetkeksi olisi tulistuttanut avustajajoukot.[104] Loppunäytösten surunsekainen mieliala, joka niin ihmeen ihanasti sointuu viimeisten illusionien häviämisen kanssa, tuli erittäin tuntuvaksi telttakohtauksessa.