Kaikki auringonruusut ovat kääntyneet
etelään päin
kuin pitkät, liikkumattomat rukoilijat.
Lyhyet varjot
pakenevat suurten puitten alle,
ja keltainen kuumuus
sakenee raukeitten kukkien lemusta.
Suljetuin silmin kuulen sen suhisten
kohoovan ilmaan.
Hiljaisuudessa kuuluvat ainoat äänet talosta, krassojen riutuvien liekkien nuoleksimasta: avoimista ikkunoista virtaa hämärä viileys ja kuuluu hiljaista helinää kuin olisi se vanha, kulunut soittorasia, hymyilyttävä ja laiska: eksyneen kimalaisen surina, kärpästen uninen riita — —
Puun alla, violettien varjojen verkossa lepään alastomana ja huohottaen kuin maalle vedetty kala. Ja oman ruumiini tuoksu uuvuttaa minua.
KUUMA YÖ.
Yö vaipuu puutarhaan kuin lämmin, uninen lintu pehmeään, harmaaseen pesäänsä. Kuin hapan viini tuoksuvat kaikki ruusut, ja kiihkeän levottomana värähtelee rusko varisevien sireenien yllä —— — —
Mikä liikkumaton huume! Kaikki kukat puristuvat toisiinsa kasteisina ja auenneina, ja pakahduttava autuus pusertaa kyyneleen himmeistä kuvuista. Ja suristen lentää ilmassa hämärä nuoli, ponnahtaa otsaani pudoten kädelleni: taintunut, värähtelevä kiitäjä, vielä tuoksuva, kostea sinisten terttujen medestä — — —
Oi puutarhani
— jähmettynyt ääni, hievahtamaton hekkuma —
minä pakahdun kanssasi liikkumattomassa riemussasi,
ja kaikki tuoksusi painavat raskaana harsona kasvojani — —
Ah, nouse, ponnahda, elä,
alastomana, kasteesta vihteänä,
mielettömän juhlan kohinana,
jokainen tuoksu pitkänä huutona! —
minä johdan kaikki kukkasi
yli aitasi ahtaan rajan
ulos suurille niityille karkeloon
cancanin villissä vauhdissa
keltaisen taivaan alla —
minä siunaan sinut valkeilla käsilläni
ja murskaan liikkumattomuutesi tappavan loihdun!
— — — — — — —
KAUKANA MERELLÄ.
Minä olen niin tumma ja kaunis,
ja ihmeelliset aarteet uinuvat aaltojeni alla,
olen öisin kaikkien tähtien hiljainen vuode
ja auringon kullan ja helmien äänetön vahti.
Mutta minä olen niin yksin,
rikkauteni on minulle kärsimys
ja kauneuteni tekee murheelliseksi.
Miten ikävöinkään rakkautta ja punaista verta!
Ah — te itkette, ihmisten tyttäret, valkeita ja väkeviä sulhojanne, jotka kerran luotanne lähtivät eivätkä palanneet koskaan: suurempi ja mahtavampi olin minä teitä, ja joka ei rakastanut minua, sen minä väkevämpänä otin!