En löydä enää laulun ma villihunajaa
niin kultaista ja tummaa ja onnenhuumaavaa.
Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo
ja tarhastani kohta, ah, kaiken veren juo.
SYKSY JA KEVÄT.
Kuinka lähellä syksy on kevättä! Ellen näkisi ikkunastani keltaisten lehtien verkkaan leijailevan väsyneistä puista, luulisin, että on maaliskuu tänä keveänä, onnellisena aamuna, jolloin kaikki katot hehkuvat kultaisessa valossa, ja auringon utuisessa vihmassa putoilee räystäiltä silloin tällöin suuria pisaroita ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä…
Kuinka lähellä murheeni on onnea!
Ellen näkisi ympärilläni
aution ja yksinäisen majani ilottomia seiniä,
jotka muistuttavat minulle, kuinka kaukana
olen sinusta,
luulisi onnellinen sydämeni,
joka on täynnä läsnäolosi pakahduttavaa riemua,
sinun astuvan sisään seuraavalla hetkellä
silmäteriesi säteillessä
kyynelhimmeän helmiäisen keskeltä
kultaisia läikkiä
ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä…
HILJAISESSA METSÄSSÄ.
Tääll' liukuu suksi ääneti, kuin all' ei lunta ois,
vain syvä hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa!
Mut kuinka loitos humiseviin metsiin painun pois,
yön yhden laulua mun korvani ei kohtaa.
Sua metsätiellä katsomahan, armas, unohduin.
Pääs painoit hymyillen sa eessä silmieni.
Ma punehtuvan salaisuuden kasvoiltasi luin.
Sun kuuman hellästi ne sanoi omakseni.
Sua kietoi hurma nuoruuden kuin pilvi, hohtaneet
ei havut vihreät niin villin raikkahalta,
niin pehmeästi hämyssä ei lumet säteilleet
kuin poskes turkisten ja tumman hatun alta.
Mua poltti onni yöllinen kuin kuuma väristys.
Pois luota ihmisten, sa yksin kerallani!
Ja tähdet paloi, kohisten soi metsän pimeys
kuin tuska, autuus tulevainen rinnassani.