"Niin", vastasi vanhus, "minä tein sen; minä olen kristitty."
Julion huulilta pääsi hiljainen ilon huudahdus. "Minä ja ystäväni me emme ole kristityitä, mutta me tahdomme oppia tuntemaan jotakin heistä ja minä olin juuri viedä hänen yhteen teidän kokoukseenne."
"Minä myöskin hankin saattaa tyttäreni yhteen kokoukseen", lausui vanhus. Hän seisahti ja tarttui Julion ja Cineaan käteen. "Voi, nuoret miehet — te pelastajani ja hyväntekiäni — jospa suuri Jumala sallisi teidän tuntea itseään Kristuksen Jesuksen kautta, niinkuin minä tunnen hänen."
Hän astui taas eteenpäin. "Minä olen kristitty ja kuitenkin olen tänä yönä vuodattanut verta. Mutta mikä muu neuvoksi? Minä en olisi tehnyt sitä itseni tähden, mutta sopiko toisin menetellä, kun tyttäreni oli semmoisessa vaarassa? Ei; ei."
Julius ei ymmärtänyt semmoisia epäilyksiä. Hän sanoi, että hänen mielensä olisi tehnyt tappaa heidän kaikki — vaikkapa johtaja itse olisi kaatunut. "Ja mitä sinä, romalainen soturi, voit muuta tehdä kuin taistella, kun vaan sinun kimppuusi käydään?"
Vanhus ei vastannut tähän mitään, vaan jatkoi puhettansa, jostakin muusta keskustellen. Viimein he saapuivat jonkun portin luo ja tähän vanhus pysähtyi.
"Te olette hiljastuneet kokoukseen ehtimästä", hän lausui, "ja minun asuntoni on mitä halvimpia; mutta jos tahdotte astua sisään hetkeksi levähtämään, katsoisin itseäni kunnioitetuksi."
Sekä Julius että Cineas sanoivat mielellään siihen suostuvansa ja seurasivat vanhusta sisään.
Rakennus oli korkea, niinkuin tavallisesti Romassa. He seurasivat vanhusta useita portaita ylös, siksi kuin he viimein ennättivät juuri ylimmäiseen kerrokseen. Täällä he astuivat vähäiseen huoneesen ja tämä oli heidän uusien tuttaviensa koti. Tässä huoneessa oli yksi sohva, pikkuinen syrjäkammio, jonka päässä nähtiin muutamia vähäisiä vaaseja, yksi arkku, ynnä tuoleja. Tämän huoneen vieressä oli toinen, jossa hänen tyttärensä asui. Molemmat vieraat istuutuivat; palvelustyttö toi lampun ja, kun he olivat tulisoittonsa sammuttaneet, yksinkertaisen lampun himmeä loisto yksinään valaisi huonetta.
Vanhus kertoi heille, että hänen nimensä oli Cubulos ja hänen tyttärensä nimi Lydia. Julion ja Cineaan oli nyt parempi tilaisuus katsella uusien tuttaviensa ulkomuotoa. Cubulolla oli kunnian-arvoinen katsanto, kiherät harmaat hiukset, lyhyeksi leikattu parta ja hyvin huomattavat kasvonjuonteet, jotka olisivat näyttäneet karkeilta ja tylyiltä, jollei niissä olisi ilmestynyt erinäinen suloisuus ja lempeys, johon vallitsevana yhtyi jonkunlainen surullisuus. Hänen puheensa oli vähän katkonainen, ei kuitenkaan taitamattomuudesta, vaan pikemmin sentähden, että hänen mielensä ennalta oli ajatusten hallussa. Hänen tyttärensä ei ollut ensinkään isänsä muotoinen. Lydian kasvot olivat suloiset ja lempeät, hänen silmänsä isot, mustat ja kirkkaat, jommoiset ovat etelämaille omituiset, hänen hiuksensa uhkean tiheät ja mustankiehkuraiset ja hänen ihonsa tumman olivinvärinen. Hänen kasvoissaan ilmestyi suuri naisellinen puhtaus ja hellyys ynnä vienoin herkkätunteisuus; ja noissa hänen mustissa silmissään asui semmoinen rakkauden ja alttiiksi-annon voima, joka kerran viritettynä saatti vastustaa kaikkia ja kaikkia kärsiä. Nyt hän sentään oli vapiseva ja kaino, vielä pelon hallussa, kiitollinen pelastajiansa kohtaan, vaan kuitenkin melkein peläten heitä katsella; lauhkeasti totellen isänsä tahtoa, täyttäen hänen käskyjään nopeasti mutta hiljaisesti ja sitten peräytyen, ikäänkuin arka metsäkauris, omaan huoneesensa. Julius seurasi häntä silmillään ja katsoi siihen pimeään kammioon, johon Lydia oli vetäynyt, niinkuin olisi hän katseellansa tahtonut palauttaa hänen.