Molemmat ystävät viipyivät vielä vähäisen aikaa ja lähtivät viimein. He astuivat kotiin ääneti, kumpikin omissa ajatuksissaan — Cineas ihmetellen tätä uutta todistusta oman tunnon arkuudesta ja taipumuksesta oman tunnon vaivoihin taikka kumminkin katumukseen; Julius ajatellen vaan tuota kirkasta näkyä, joka oli hänen silmiään häikäissyt ja luonut ihanan loiston centurion halpaan asuntoon.
XVI.
Kristittyin kokous.
Tämän yön tapaukset synnyttivät Cineaassa suuren halun nähdä vähän enemmän kristityistä. Hän odotti jonkunlaisella maltittomuudella sitä päivää, jota nämät pitivät pyhänä, että hän Julion kanssa menisi heidän kokoukseensa ja katsoisi ja oppisi, mikä se oli, joka elähytti heidän sydäntänsä ja antoi kaikkien heidän elämällensä pyhän tarkoituksen. Hän aikoi ymmärtää sitä voimaa, jolla heidän uskontonsa vaikutti heihin, sitä voimaa, joka saatti heidän niin varovaiseksi heidän tekojensa suhteen, niin araksi syntiin, niin valmiiksi katumaan. Hän kummasteli tätä uutta ihmistunteen ilmestystä ja arveli, että jos hän itse rupeisi punnitsemaan joka ajatusta ja tutkimaan joka tekoa, hän huomaisi paljon hyljättävää ja monta kohtaa, jota hän ei voisi hyväksyä. Filosofia ei ollut koskaan tätä näyttänyt. Hän ei ollut koskaan oppinut näin katselamaan omaa sydäntänsä, tarkastamaan kaikkia sen kehoituksia ja sen kaikkia liikuntoja miettimään. Ne sisälliset taistelot, joita hän oli taistellut, olivat kaikki tarkoittaneet niitä ponnistuksia, joita hän oli tehnyt luovuttaaksensa puolestaan aineellisten olokappalten viehätysvoimaa. Hän oli koettanut elää tiedon elämää, käsittää maailmaa filosofialliselta kannalta ja ylenkatsoa sen huolia, mutta nyt alkoi hänen silmissään hämärästi siintää korkeampi tehtävä — yritys saada kaikki ajatukset ja tunteet aivan puhtaaksi ja pyhäksi. Tämä havainto täytti hänen ensiksi jonkinlaisella hämmästyksellä, sillä hän tunsi, että tuo ehdoton motivin puhtaus oli mahdoton saavuttaa; vaan kuitenkin hän näki, että sen taukoamaton tavoittaminen oli itsestänsä jalo ja jalouttaisi ihmisen kaikki ajatukset ja koko elämän.
Kaikki nämät seikat suurensivat vaan hänen haluansa saada enemmän tietoa kristityistä.
Muutamien päivien perästä he uudestaan lähtivät liikkeelle. Julius oli käynyt siellä ennen ja tunsi paikan. Huone oli kartanon ylikerroksessa, josta oli avara näky-ala Tiberiin päin. Leivän jakaminen oli jo tapahtunut ja molemmat ystävät olivat joutuneet keskelle kokoontunutta joukkoa, joka odotti muita pyhiä menoja.
Iso huone, johon noin sata henkeä mahtui, oli miehiä, naisia ja lapsia täynnä. Cineas katseli vähän kummastuneena paljaita seiniä, yksinkertaista koristamatonta huonetta. Kuvapatsasten ja maalausten poissa-olo miellytti hänen filosofiallista sieluansa; siliä aineellisia muotoja ei tarvita, kun henki palvelee korkeinta olentoa. Tämmöinen hänen ajatuksensa oli. Halpa pöytä seisoi huoneen yhdessä päässä ja sen takana istui useita miehiä, joilla oli huomiota kiinnittävä ulkomuoto ja joista yksi johdatti yksinkertaista jumalan-palvelusta. Cineas ei tuntenut häntä, mutta kansa näytti tuntevan hänen ja suuresti rakastavan häntä, sillä he katselivat häntä hellällä osan otolla ja kuuntelivat suurimmalla tarkkuudella jokaista sanaa, joka vuosi hänen huuliltaan.
He aloittivat jumalanpalvelusta virren veisaamisella, joka Cineaan harjaantuneesen ja tarkkaan korvaan kuului todellakin raa'alta ja runomitan puolesta barbarilaiselta. Läsnä olijat olivatkin alhaisempaa kansaluokkaa ja värsyt olivat sovitetut heidän käsityksensä mukaan. Näille kristityille olivat suurten kansallisrunoiliain hienot taidetemput osaksi taikka kokonaan oudot. He eivät ymmärtäneet mitään näitten säännöistä. Heillä oli omat rahvaantapaiset laulunsa ja heidän virtensä olivat sepitetyt semmoisten sääntöjen johdolla, jotka olivat sivistyneille tuntemattomat. He olivat tottuneet tavalliseen rytmiin, jossa oppineitten kansaluokkain kvantitativista runomittaa ei noudatettu ja toiselta puolen sanojen loppusointua rakastettiin. Cineas kuunteli heidän laulujaan ja muisteli Neron värssyjä. Sillä Nero oli ainoastaan koettanut kohottaa kansan käyttämiä muotoja ja antaa loppusoinnun vallita kelvolliseksi katsottujen kirjallisten tuotteitten rinnalla. Nämät kristityt käyttivät lauluissansa runomittaa ja loppusointua, jota he ymmärsivät ja arvossa pitivät ja virsissään he ilmoittivat uskontonsa jumaliset tunteet, kaikki sen toiveet ja puhtauden ja alttiiksi-annon ja ylevyyden. Virressä, jota he lauloivat, oli kööri, johon joka säveljakso päättyi ja josta Cineas ainoastaan muisti:
"Jesu, tibi sit gloria
In sempiterna saecula."
Kun he olivat laulaneet tämän, johtaja otti jonkun pergamentikääryn ja alkoi lukea.