Nämät sanat ja näitten kaltaiset ja monet muut senlaiset luki johtaja kokoontuneitten kuullen ja kaikki näyttivät suurimmalla hartaudella kiintyvän noihin elämän sanoihin. Ne olivat heidän Herransa omat sanat. Hän oli ne lausunut ja nämät hänen seuraajansa kuuntelivat niitä, vaikka ne olivat heille tutut, ikäänkuin olisivat kuunnelleet taivaasta tulevaa ääntä.
Näitten sanojen suuri merkitys, jonka Cineas oli jo ennen tuntenut, näytti muuttuvan suuremmaksi, kun hän nyt kuunteli niitä uusissa oloissa. Hän ei voinut olla vertaamatta tätä kokousta siihen filosofialliseen kouluun, johon hän oli nuorena kuulunut. Hän tunsi, että tässä oli jotakin jumalallisempaa. Kovin erinkaltaiset olivat nämät ja Sokrateen sanat.
Tuosta johtaja ojensi kätensä, nosti päätänsä ja aloitti juhlallista rukousta äärettömän Jumalan puoleen. Hän tunnusti monta syntiä ja pahantekoa. Hän pyysi anteeksi-antoa Hänen tähtensä, joka oli kuollut heidän hyväksensä. Hän rukoili ijankaikkisen Hengen apua, että he kaikki vaeltaisivat totellen hänen tahtoansa ja hurskaudessa eläisivät.
Kaikki nämät oudoksuttivat Cineasta. Hän ei vielä ymmärtänyt sitä eikä tuntenut, että hänenkin sopi ottaa osaa siihen. Hän ei tietänyt mistään rikoksesta. Ei mikään synti raskaana painanut hänen sydäntänsä. Mutta hän oli huolestunut. Jos nämät nuhteettomat ihmiset näin pitivät puutteita ja inhimillistä heikkoutta syntinä, minkätähden hän ei sitä tekisi, sillä hän ei siveytensä puolesta ollut heitä parempi? Uusi tekojen ja ajatusten ohje näytti ilmestyvän hänelle ja vanha itsetyytyväisyys, joka oli niin kauan asunut hänessä, alkoi kadota tämän rukouksen kaikkuessa. Hän alkoi ymmärtää, että voi löytyä jotakin semmoista, kuin rakkaus jumalaan ja elin-aikainen jumalanpalvelus ja harras alttiiksi-anto ja kaikkia voittava into — joista kaikista hän ei vielä tietänyt mitään. Tässä oli tieto jumalasta, aivan toisenlainen kuin se, joka hänellä oli, ja rakkaus jumalaan, suuresti eriävä siitä epämääräisestä tunteesta, jota hän oli sydämessään kantanut. Kaikki nämät seikat tunkeusivat hänen mieleensä.
Mutta viimein yksinkertainen jumalanpalvelus päättyi ja vähäinen seurakunta erkani ja Cineas lähti pois Julion kanssa monen ajatuksen ajelemana.
XVII.
Ennustuksen tarkoitus.
Jos Cineas olisi pyrkinyt Paavalin puheille, olisi kuka ties joku muutos hänen tunteissaan tapahtunut. Mutta nyt hän pysyi muuttumatta. Käsikirjoitus oli suuresti vaikuttanut häneen, mutta hän ei ollut päässyt täyteen vakuutukseen sen totuudesta. Hänen terävä, tarkka ja tutkisteleva järkensä saatti hänen huolellisesti perustelemaan joka asiaa ja kysymään — minkätähden?
Helena ei koettanut taivutella häntä, sillä hän tiesi, että hänen yrityksensä olisi turha. Hän ei tehnyt sen enempää kuin puhui siitä onnesta, jonka hän tapasi tästä uudesta uskosta. Se oli poistanut hänen entisen pelkonsa ja levittänyt suloa tulevaisuuteen. Nyt hän vihdoin tiesi kuinka rukoilla ja kuinka ylistää. Samalla kuin hän kartti todistelemista, näytti hän, itsekään siitä tietämättä, veljellensä jotakin, joka oli tehokkaampaa kuin kaikki todistukset, — todella Jumalaa rakastavan hengen. Sillä kun Cineas katseli Helenaa ja ajatteli sitä muutosta, joka oli tapahtunut sisaren sydämessä ja vertasi hänen nykyistä tyyneyttänsä hänen entiseen alakuloisuuteensa, havaitsi hän, että tämä oli saanut jotakin, jota hän itse oli vailla. Helena oli tosiaankin saavuttanut mitä Cineas halusi — lujan uskon, vakavan uskon, täydellisen tiedon Jumalasta ja rakkauden häntä kohtaan. Cineas tahtoi tulla Helenan kaltaiseksi.
Filosofin järkiperäinen usko ei kuitenkaan ottanut totellakseen pelkkää sydämen halua ja niin tahtoi Cineas lähestyä Kristusta, mutta yhä vielä hänen järkensä esteli ja vastusti ja työnsi hänen takaisin.