Markus piti vielä vähentymättömällä innolla vireillä ystävyyttänsä Britannialaista kohtaan ja nuot molemmat omituiset ystävät nähtiin vielä melkein joka hetki päivästä yhdessä joko pylväskäytävässä taikka puutarhassa, toisinaan käsi kädessä käyden, toisinaan niin, että Galdus kantoi poikaa leveillä hartioillaan.
Markus puhui mielellään Galdolle siitä, mikä niin suuressa määrässä täytti hänen ajatuksensa. Hän puhui hänen kanssaan kaikista asioista, eikä suinkaan vähimmin tästä. Britannialainen ei ymmärtänyt kuin kovin himmeästi, mitä hän kuuli, mutta aina hän kuunteli suurella tarkkuudella ja kummastuksella. Näissä tämmöisissä keskusteluissa Cineas oli tavan takaa kuunteliana ja se ihmeytti häntä vielä enemmin, kun hän kuuli lapsen selittävän hengellisiä asioita barbarilaiselle. Filosofin sopi semmoisia mietiskellä, mutta tässä oli korkein olento saattanut voimakkaan läsnä-olonsa tunnetuksi lapsen sydämessä. Ainoastaan hämärästi ja epäselvästi Britannialainen tätä korkeinta olentoa käsitti. Hän ajatteli aina tuota olentoa jollakin tavalla Markon kanssa yhdistyneeksi, ikäänkuin tällä enkelinkaltaisella pojalla olisi jonkunlainen taivaallinen luonto ja hän niin muodoin olisi jumalaa likempänä. Sillä kun Markus koetti selittää, mitä tuo suuri Ainoa oli, Britannialainen ei havainnut mitään, joka hänen mielestänsä vastasi tätä kuvausta niin hyvin kuin poika itse.
Tämmöistä keskustelua Cineas eräänä päivänä kuunteli, kun hän seisoi pylväskäytävässä ja Markus ja hänen kumppaninsa istuivat nurmikolla leveän lammikon edessä, jonka keskikohdasta vankka vesisuihku täytti korkealle ilmaan ja vaahtipilvinä taas säiliöön lankesi.
"Katso vaan", lausui Markus, "tuota kultaista, välkkkyvää vihmaa! ja sen takana on yksi taivaan kaari ja vesi säiliössä hohtaa kuin hopea. Kun menemme taivaasen, luulen minä, että kaikki on kultaa, niinkuin tämä, mutta kirkkaampaa."
"Kaikki täytyy olla kultaa ja kirkkautta siellä, jonne sinä menet", sanoi Galdus ihmetellen; "eikä se sittenkään ole kylläksi hyvää sinulle. Mutta tuo maailma on aiottu sinulle, vaan ei minulle."
"Eikö sinulle? Miks'ei? Kyllä se on sinulle aiottu yhtä hyvin kuin minullekin. Minä kaipaisin sinua siellä."
"Ei, ei; minä olen barbari, — sinä olet niinkuin jumala."
"Jumala! Minä olen vaan lapsi, mutta minä toivon pääseväni sinne, sillä siellä rakastetaan lapsia ja hyvin vastaan otetaan; etkö sinä soisi pääseväsi sinne?"
"Soisin kyllä, mutta minun täytyy mennä muuanne."
"Muuanne!"