"Ei, ei", hän lausui. "Nyt jätä minut yksikseen. Kun uni tulee, minä toivotan häntä tervetulleeksi, mutta minä en saa vielä unta. Anna minun olla minun poikani luona. Sillä vuosikaudet minä surin häntä niinkuin kuollutta ja hän tulee minun luokseni ikäänkuin tuonelasta. Ja hän on taas minun, niinkuin ennen, kun painoin häntä pikkuisena lapsena sydäntäni vastaan."
Hereämmästi vierivät Helenan kyynelet. Eikö hän voinut ymmärtää koko tätä äidin rakkautta ja kaipausta? Ymmärsi hyvinkin. Mutta hän itki, sillä hän pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi. Tällä välin aika kului ja jo oltiin kartanossa liikkeellä. Imettäjä näytti käyvän heikommaksi, mutta yhä hän piti kiinni poikansa käsistä.
"Siunattu olkoon Hän", sanoi hän viimein, "joka on kuullut kaikki minun rukoukseni ja niihin kaikkiin vastannut; joka on luvannut taivaan ja täyttänyt lupauksensa ja antanut minun taivaani alkaa jo maan päällä."
"Minä en koskaan enää palaa suruun", hän jatkoi vähän ajan päästä; "en koskaan enään. Minä lähden tästä onnesta vielä korkeampaan onneen. Minä lähden poikani luota Vapahtajani luo; maasta taivaasen."
Syvästi nyyhkyttäin otti Philo hänen syliinsä ja painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan. Helena tarttui hänen kälvehtyneisin käsiinsä ja silitti niitä. Jääkylminä ne levittivät pelon väristystä koko hänen ruumiisensa. Hän havaitsi mimmoinen loppu oli tulossa.
Mutta imettäjä makasi heistä vaaria ottamatta, vielä luoden kaipausta osottavat silmänsä poikaansa, ikäänkuin tämä kaipaus ei koskaan olisi voinut tulla tyydytetyksi.
"Etkö sinä tahdo nukkua, äiti?" kysyi Philo epätoivon äänellä.
"Kyllä uni ajallansa tulee", vastasi imettäjä. "Älä pakoita minua. Älä jätä minua. Viivy minun luonani. Älä hellitä minusta, lapsikultani; anna minun levätä sinun povellasi. Anna minun silmäni ihastella sinun kasvojasi — voi minun poikani, minun kauan kadonneen, rakastetun poikani kasvoja!"
Hänen huulensa lausuivat sanoja, jotka tarkoittivat rakkautta ja loppumattomassa rakkaudessansa oli tämä äidin sydän kiinnittänyt kaikki tunteensa ainoaan poikaan. Niin lausuen sanoja, jotka eivät kuuluneet, mutta kuitenkin ymmärrettiin — niin hän makasi, kunnes viimein uni tuli, herkkä, levoton uni, josta hän heräsi, kun vähimmänkin koetettiin häntä liikuttaa.
Mutta uni kävi raskaammaksi ja Philo irroitti viimein itsensä äidistään ja muutti hänen mukavampaan asemaan. Sitten lankesi hän polvilleen hänen viereensä, sillä niin äiti oli tahtonut ja tämä hänen tahtonsa oli pyhä. Hän piti kiinni poikansa käsistä ja tämä makasi polvillaan hänen vieressään, ottaen vaaria joka hengenvedosta, ja ajatuksia syntyi hänen mielessään, muistoja virisi — semmoiset ajatukset, jotka särkevät sydämen, semmoiset muistot, jotka saattavat ihmiset hulluksi.