"Oi isäni", huusi Lydia vavisten. "Liekit saartavat meitä! Mihin pääsemme pakoon? Tuli on kokonaan ympäröinnyt meidän, enkä minä voi nähdä mitään aukkoa."
"Ei niin", lausui centurio levollisella, miehuullisella äänellä. "Valkea likenee Cirkosta päin; tuuli ajaa liekit meitä kohden. Ainoa vaara on tältä puolelta. Toisella puolella on tuli, jonka sinä näet, syntynyt alas-pudonneista kipinöistä, jotka ovat sytyttäneet kuivat rakennukset. Ei ole mitään vaaraa. Me pääsemme helposti pois."
"Voi, paetaan siis!"
"Todellakin", sanoi centurio, "meidän täytyy kiirehtiä. Meidän täytyy jättää kaikki. No, ei meiltä paljon tänne jää. Minä panen asuni päälleni ja pukeu sinä lämpimiin vaatteisin. Ei tarvitse koettaakaan pelastaa mitään. Käsikirjoitus on kaikki, mitä voimme ottaa mukaamme."
He valmistivat itseänsä nopeasti. Viimein centurio täydessä sota-asussa riensi pois ja hänen tyttärensä seurasi häntä, pysyen aivan hänen vieressään.
Alas astuessaan he näkivät portaitten olevan täynnä ihmisiä, jotka juoksivat ylös ja alas, kantaen huonekalujaan ja koettaen pelastaa jotakin omaisuudestaan. Suurella vaivalla he pyrkivät tämän ihmistungon läpitse ja ehtivät viimein kadulle. Mutta täällä he havaitsivat, että oli mahdoton päästä edemmäksi, sillä lukematon kansajoukko täytti tämän kadun ja seisoi alallansa, yhteen sullottuna ja pidätettynä jonkun, kadun päässä olevan esteen kautta. Kaikista kartanoista virtasi ihmisiä eikä väkijoukko joutunut paljon paikaltansa, ennenkuin kaikki rakennukset heidän edessään olivat tyhjentyneet.
"Isa, isä, me olemme hukassa!" huusi Lydia.
"Ei, tyttäreni", lausui hänen isänsä; "älä pelkää. Minä olen nähnyt monta tämmöistä näkyä — liian monta. Minä olen sotamies ja palaviin kaupunkeihin tottunut. Siihen menee tunti, ennenkuin liekit saapuvat tähän kartanoon ja ennen sitä kansa jo vähenee ja siirtyy pois. Luota minuun."
Aika kului, jopa hyvinkin hitaasti niiltä, jotka näin seisoivat epätietoisina, mutta ihmisjoukko ei kerinnyt pitkälle. Ahdistettuina kokoon tuohon soukkaan katuun onnettomat pakeniat eivät näyttäneet koskaan pääsevän pois tieltä. Ja joka silmänräpäys toi liekit lähemmäksi.
Lopulta alkoivat kartanot kadun suussa palaa. Lujempia huutoja nousi ja sadottain ihmisiä, jotka eivät luulleet pääsevänsä katua myöten, riensivät takaisin kartanoihin, kiipesivät katoille ja kulkivat pitkin niitä. Suuret joukot näkivät tämän ja seurasivat heidän esimerkkiään. Kadut nähtävästi aukenivat, väentunko harveni ja näytti siltä, kuin olisi pako vielä mahdollinen.