Näin toinen päivä kului iltaan ja yö oli kamalampi kuin päivä. Tuli oli päässyt täyteen valtaan. Se oli laajennut kaikille ilmoille ja liikkui eteenpäin aavaa rataa myöten, joka oli yhtä aava kuin kaupunki itse, jotta ihmiset, kun he näkivät sen, päättivät, että koko Roma oli perikatoon tuomittu. Yksi seikka vaan voi pelastaa sen — tuulen kääntyminen taikka ankara sade.
Mutta ei mitään sadetta tullut eikä tuuli kääntynyt ja koko yön valkea levisi kartanoitten ja aatelisten linnojen ja jumalien temppelien ylitse.
Koko tämän ajan keisari oli ollut Antiumissa, mutta kun kolmas päivä tuli, hän palasi Romaan. Tähän aikaan oli tuli likennyt keisarillisen linnan puutarhoja ja uhkasi tulvailla kaikkien puitten ja kasvien yli ja hävittää itse linnankin. Lähellä linnaa olivat Maecenaan puutarhat ja näitten molempain välillä oli rakennus, joka oli yhteydessä kummankin kanssa ja tämä rakennus oli jo joutunut tulen saaliiksi. Maecenaan puutarhoissa seisoi linna, jonka torni tarjosi avaraa näkö-alaa. Tähän torniin Nero lähti ja nousten siihen hän katsoi ympärilleen.
Kolme päivää tuli oli riehunut ja jo oli ylen suuri osa kaupunkia kukistunut. Temppelit, tornit, muistopatsaat, menneitten aikojen pyhät jäännökset, vanhojen voittojen tunnusmerkit olivat hävinneet niinkuin yhteisen kansan kartanotkin. Kauas kaupungin ylitse, sen äärimmäisistä rajoista tähän rakennukseen asti, joka oli keisarillisen linnan ja näitten puutarhojen välillä, tuhotyö oli ulottunut. Nero oli saapunut sinne hämyssä, joko siitä syystä, ettei hän voinut tulla ennen, tai taikka mikä on todennäköisempi, siitä, että hän tahtoi nähdä tulen teaterillisen vaikutuksen. Hänen oli nyt tarjonansa, mitä hän niin suuresti halasi. Liekit loistivat kirkkaasti keskellä pimeyttä, ammahtivat rajusti ylös ja vierivät niitten kartanoitten ylitse, jotka tähän saakka olivat jääneet koskematta, löytäen uutta elatusta joka pysäyspaikassaan ja sillä itseään raviten. Nuot komeat rakennukset, jotka Romassa nousivat korkeammalle kuin muissa kaupungeissa, saattivat pääkaupungin tulipalot mahtavammaksi kuin missään muualla. Tämän näköalan kauheus enentyi siitä, että kaupunki epätasaisena milloin laskeusi laaksoihin, milloin kohosi kunnaille. Siitä paikasta, jossa Nero seisoi, hänen sopi nähdä kaikki parhaimmalla tavalla. Oli ikäänkuin tulta kuohuva meri, jossa liekki-aallot ja savu sekaisin vyöryivät yhä eteenpäin ja puhkesivat niihin korkeampiin paikkoihin, jotka saartenkaltaisina nousivat keskeltä. Nämät korkeammat paikat eivät kuitenkaan välttyneet valkean käsistä, sillä tuli kohahti ylös ja kulkien kartanosta kartanoon, linnasta linnaan ja temppelistä temppeliin, peitti kaikki, kunnes kaikki hehkui yhtä väkevästi. Koko taivas aimotti ja kun tuuli vielä kävi vähentymättömällä voimalla, tämä työnsi pohjaiseen päin summattoman suuren kuuman tuhkavirran, jossa yksityiset kappaleet olivat niin isot, että ne näyttivät hiiltyneiltä hirsiltä — kaikki nämät ajelivat ohitse herkeämättä ja kipinä-kuuroja yhä laski maahan ja suuri tuhka- ja porotulva vieri edelleen monta, monta penikulmaa, kunnes Etrurian kylien kadut peittyivät Roman vaipuvalla pölyllä. Nero seisoi ilostuneena, suuresti ihmetellen. Pari kolme ystävää oli hänen kanssaan, joista etevimmät olivat Tigellinus ja Petronius.
"Maksoi vaivan tulla penikulman määriä katsomaan", hän huudahti.
"Tämä on näky, jota ei saa koskaan enää nähdä — semmoinen näky, jota sopii katsoa ja sitten kuolla."
Tämmöisillä huudahduksilla Nero tuon tuostakin keskeytti äänettömyyden ja seisoi liikahtamatta monta tuntia. Viimein hän purskahti itkuun.
"Mikä komeus!" hän huusi. "Minä olen voitettu. Minä tunnen todellisen ylevyyden värähdykset. Kyyneleni kummastuttanevat teitä, ystäväni. Minä itken, sillä minä tiedän, etten saa koskaan enää nähdä mitään tämänkaltaista."
Hänen ystävänsä kiirehtivät lohduttamaan häntä. Tigellinus vakuutti hänelle, että hänen oli tilaisuus nähdä tulipaloja kaikissa maailman kaupungeissa, jos hän tahtoi.
"Voi", lausui Nero halveksien, "sinä unhotat, ettei ole kuin yksi
Roma."