Näin Labeo ja koko hänen perheensä antausivat syvään uneen — uneen, jonka väsymys oli tehnyt raskaammaksi, ja turvallisuuden tunto tyveneksi.
Mutta sillä välin kuin he nukkuivat, vihollinen oli hiipinyt salvan ylitse; kuinka, ei kukaan tietänyt; mistä, ei kenkään voinut sanoa.
Mutta hän tuli — äkillisenä, rajuna, kauheana.
Tuota pikaa oli Labeon kartano ilmitulessa ja leimusi kirkkaasti, synnyttäen uutta säikähystä niitten mielessä, jotka olivat jokseenkin tointuneet hämmästyksestään. Avarat portikot, korkeat balkonit ja pitkät galleriat päästivät alttiisti eteenpäin nuot ahmivat liekit, jotka nyt riehuivat uutta hävitystä aloittaen.
Sydänyönä äkillinen huuto Helenan huulilta herätti Labeon. Hän kavahti ylös. Kaikki oli tulessa. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hänen poikansa. Hän syöksähti ulos huoneestaan siihen paikkaan, jossa Markus nukkui, mutta lieri olivat hänen edessään ja karkoittivat hänen takaisin. Helenan huudot käänsivät hänen huomionsa toisaalle. Helena oli mennyt hermottomaksi pelosta.
Labeo otti hänen syliinsä ja riensi salin kautta ulos toista suuntaa, sillä välin kuin liekit toiselta puolelta tunkeusivat sisään ovien kautta, ja pääsi viimein taivasalle.
Helena ei ajatellut muuta kuin Markoa. Hän huusi tämän nimeä haikealla äänellä. Labeo laski hänen alas, mutta hän ryntäsi hurjasti takaisin rakennukseen ja seisoi liekeiltä ehkäistynä, yhä huutaen poikaansa.
Labeo oli mennyt mieleltään niinkuin Helenakin.
Hän katsoi ympärilleen havaitakseen, oliko hänen poikansa sattumalta päässyt pakenemaan. Hän ei nähnyt ketään. Hän katseli sen huoneen ikkunaa päin, jossa Markus tavallisesti oleskeli. Liekit ympäröivät sitä kokonaan; pikkuinen hetki vaan, ja kaikki oli ohitse.
Vaan kuitenkin, mitä hän voi tehdä? Rakennus kohosi hänen edessään, korkeat pylväskäytävät ympärillään. Ei ollut mitään keinoa, jolla hän voi päästä poikansa huoneesen. Hän tarttui yhteen pylvääsen ja yritti kiipeemään sitä ylös, mutta hän ei kyennyt mihinkään. Epätoivossaan hän nosti päätänsä ylöspäin ja kirosi jumalia.