Rakkauden ja epätoivon tuska, joka ilmestyi tässä huudossa, havautti Markoa. Hän katsoi alas. Hän näki isänsä. Suruisesti hymyillen hän viittasi pienoisella kädellään.
"Jää hyvästi, isä!"
Haikeamman surun kipu viilsi Labeon sydäntä. Tämäkö se arka lapsi oli, jota amfiteaterissa kauhistutti! Isä ymmärsi nyt hänen ja tiesi tuon tyvenen katsannon merkityksen.
Mutta tätä oli mahdoton kestää.
Labeo huusi taas rakkauden ja epätoivon sanoja. Hän käski poikansa heittäytyä alas syliinsä.
Markus katsoi alas ja pudisti päätänsä, samoin kuin ennen suruisesti hymyillen.
"Jää hyvästi, isä. Älä itke. Me yhdymme jälleen."
Hänen äänessään ilmestyi kummallinen luottamus, joka uudestaan viilsi
Labeon sydäntä.
Hän hyökkäsi eteenpäin; hän lyödä kamahutti vimmassaan kivipylväitä; hän iski päätänsä niitä vastaan.
Mutta nyt kuului jalkain astunta ja nopeana kuin tuulispää yksi mies riensi ohitse siihen paikkaan, johon portiko loppui. Täällä yhdessä kohden esiin pistävä korniisi päättyi eikä mitään ulottunut sen ylipuolelle. Mies tunsi paikan, sillä hän ei pysähtynyt katsomaan. Se oli Galdus.