Ei saa ihmetellä, että Nero, tämmöiseen työhön kiintyneenä ajaksi unhotti taiteen ja kirjallisuuden leppeämmät sulot. Kosto veti kaikki hänen ajatuksensa puoleensa. Erittäin huvitti häntä Senecan kuolema, sillä tämän kunnioitettava luonne ja suuri maine tekivät hänen loppunsa suurimmassa määrässä merkilliseksi. Ne asianhaarat, jotka seurasivat tätä kuolemaa, myöskin Neroa huvittivat. Hän vannoi, että se oli kohtaus, jolla oli mitä suurin dramallinen vaikutus, ja jota tarvitsi näkymöllä esitellä. Hän katsoi Senecan puolison alttiiksi-antoa hyvin ihmeteltäväksi ja oli pahoillaan, että hän oli tämän kuoleman estänyt. Hän tunsi, että hän oli perinjuurin pilannut suuren tragillisen tapauksen, joka olisi sopinut Sofokleelle. Hän vakuutti, että hän vastedes tällaisessa tilassa tahtoisi mieluisammin panna jotakin vaaraan kuin pilata tositragillisen pathoksen liikuttavan esittelyn.

Lucanon suhteen Neron tunteet olivat hyvin samanlaiset. Tämän runoilian kuolema ilahutti häntä, sillä Lucanus oli kilpaillut hänen kanssaan, jopa menestykselläkin, jonka tähden Nero ei koskaan herjennyt häntä kovasti kadehtimasta. Nerossa kateus oli sama kuin kosto, ja nyt tämä kosto oli tyydytetty. Kuitenkin tämän miehen luonto oli niin kummallinen, että kun Lucanon kuolema hänelle kerrottiin, hän vuodatti kyyneliä. Hän lausui, ettei hän koskaan luullut, että Lucanolla oli niin hieno maku. Ihmeteltävä oli kuolla semmoinen sovelias lause huulilla. Hän vaan muistutti, että Lucanus oli tuonut esiin lauseen omista runoelmistaan, ja ajatteli muutamia omia sepitelmiänsä, joilla tämmöisessä tilassa olisi ollut suurempi vaikutus.

Cineas ja Labeo olivat sen vuoksi kokonaan unhotuksissa ja Nero tunsi tilansa tavallaan huokeammaksi, kun Cineas pysyi poissa; sillä jos tämä olisi ollut läsnä, Nero olisi ollut puolihäpeissään laimistuneista harrastuksistaan kirjallisuuden ja filosofian suhteen. Kapinaliitto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Onneksensa Cineas ei ollut koskaan missäkään määrässä pitänyt keskuutta Roman ylhäisten kanssa. Se pelasti hänen nyt. Sillä nyt epäiltiin kaikkia, eikä kuitenkaan kukaan tullut ajatelleeksikaan Cineaan syyttämistä; silla se tiedettiin hyvin, ettei hän ollut milloinkaan ottanut osaa Roman seuraelämään ja että hän, vaikka hän oli johonkin määrin hovimies, oli rajoittanut kaikki kunnian-osoituksensa vaan Neroon. Tosi-asia oli, että Roman seuraelämä aina oli vastenmielinen. Hyvän-avuiset olivat liian jäykät ja yksivakaiset ja huonontapaiset olivat liiaksi paheisiin vaipuneet. Löytyi kunnon miehiä Romassa, joita Cineas todella ihmetteli, mutta joitten seurasta hän ei huolinut. Hänen kreikkalainen luontonsa vaati jotakin enemmän nerollista, enemmän leikillistä ja vähemmän totista kuin hyvän-avuisen luokan Romalainen. Hänen avara tietonsa filosofiassa olivat myöskin kokonaan kreikkalaiset, hän ei tuntenut Roman kirjallisuutta kuin vähäisen, eikä pitänyt sillä paljon väliä; elämänsä tarkoituksen suhteen hän ei havainnut siinä mitään, joka viritti hänen oson-ottoansa ja hän pani suurempaa arvoa kristittyin yksinkertaisiin kirjoituksiin, kuin kaikkiin Ciceron teoksiin. Kaikki nämät olivat pitäneet Cineasta erinänsä Roman johtavista miehistä. Burrhus, Nero ja Labeo, nämät olivat ainoat, joitten kanssa hän oli ollut yhteydessä, eikä edes Tigellinus, jos hän olisi mielinyt kannella häntä vastaan väärien todistajien kautta, olisi voinut mitään kelpaavaa salavehkettä keksiä.

Nero oli niin täydelleen unhottanut Cineaan ja Labeon, että kun koroittaminen ylhäisempiin virkoihin tapahtui, jälkimäinen jätettiin syrjään ja joku Tigellinon ystävä asetettiin juuri siihen paikkaan, johon Labeo toivoi varmaan pääsevänsä. Muistutus tietysti ei olisi hyödyttänyt mitään, jos hänen olisi käynytkin semmoiseen alentuminen. Hänen täytyi voimiansa myöten kantaa tätä vastusta. Vastus oli todellakin kova. Se synkeytti hänen mieltänsä. Hän oli luullut, että hänen tulevaisuutensa oli taattu, ja tavallisten menojen mukaan hän toivoi vähän ajan perästä jotakin korkeata virkaa jossakin provinsissa, josta hän kenties pääsisi maaherraksi. Mutta nyt tämä seisahus hänen edistymisessään hävitti kaikki nämät kirkkaat näky-alat. Hän näki selvään, että jos hänen onnensa korkeimmillaan ollessa tämmöinen isku saatti kohdata, nyt hänen vastoinkäymisissään ei suinkaan mikään muutos parempaan päin ollut odotettavissa.

Pettyneissä toiveissaan hänen ei ollut nykyjään mitään muuta neuvoa, kuin palata takaisin huvilaansa, jotakin parempaa siellä vartoakseen. Kukaties hän vielä kuitenkin pääsisi korkeampaan virkaan armeijassa; kenties aikaa myöten joku parempi tulevaisuuden toivo koittaisi. Niin ankarasti olivat hänen kunnianhimoiset tuumansa loukkaantuneet, ettei hän ajatellut muuta kuin omia asioitaan. Nykyiset onnettomuudet pahoittivat häntä, mutta ne eivät synnyttäneet hänen mielessään sitä kauhua, jota Cineas tunsi. Hän tyytyi siihen, ettei hän puhunut mitään. Hän ei tuntenut mitään halua minkäänlaisiin välitystoimiin. Jos hänen edistymisensä olisi jatkaantunut, hän olisi suostunut pysymään yhteydessä hovin kanssa, vaikka kohta Nero olisi ruvennut pahempiin rikoksiin kuin koskaan ennen. Hän olisi kylläksi tyytyväinen omantuntonsa puolesta, kun hän vaan itse ei olisi mitään todellista rikosta tehnyt.

Kun aika kului ja hän havaitsi itsensä työttömäksi, hän vakaasti luuli, että joku vihamies oli ottanut himmentääkseen hänen näky-alojansa, eivätkä hänen ajatuksensa voineet kääntyä kenenkään muun kuin Tigellinon ja Hegion puoleen. Hän uskoi varmaan, että Hegio oli pistänyt hänen kartanonsa tuleen, eikä tietänyt, kuinka kauas tämän valta tuon uuden isännän suhteen ulottui. Tämmöisissä oloissa hän katsoi kaikkein parhaaksi olla varoillaan uusia, samasta lähteestä tulevia kommeluksia vastaan. Keskustellen Isaakin kanssa hän sai tietää, että Hegio oli ruvennut mitä toimeliaimmaksi Tigellinon kätyriksi ja nousi nousemistaan rikkaudessa ja arvossa. Hän luuli, että Hegio vielä ajatteli kostoa, ja että hänen täytyi varjella itseänsä häntä vastaan. Tähän hän ei voinut ajatella ketään soveliaampaa kuin Galdoa.

"Galdus", sanoi hän jonakuna päivänä, kun hän oli käskenyt
Britannialaisen luokseen, "sinä et ole enää palveliani, vaan ystäväni.
Eikö niin?"

"Siksi sinä olet minua nimittänyt", lausui Britannialainen vakavasti, "ja minä vaan odotan tilaisuutta, että saan osottaa itseni tämän nimen ansainneeksi."

"Minä en ole unhottanut urhoollista käytöstäsi. Tiedätkö, kuka oli syypää kaikkiin — kuka pisti kartanoni tuleen ja melkein surmasi poikani?"

"En", vastasi Galdus, tuima tuli silmissä; "kuka?"