Kun nyt nämät kolme olivat näin yhdessä pelon ja tuskan käsissä, he kuulivat äkillisen melskeen ulkoa — hevosjalkain töminän, aseitten kalskeen. Helena kuuli tämän ensiksi. Hän havahti ja painui likemmäksi puolisoansa.
"Jumalani!" hän huusi, "tue minua. Minä en voi tukea itseäni."
Labeo piti häntä sylissään ja katseli tuimasti oveen päin. Hälinä likeni. Kuului ääniä portikosta, jalan iskua laattiata vastaan ja kenenkään kutsumatta taikka ilmoittamatta askelet lähestyivät.
Yksi upseeri astui huoneesen; useat sotamiehet seurasivat häntä. Näitten perästä tuli yksi, jonka näky täytti Labeon katkerimmalla vihalla. Se oli Hegio.
Hegio oli saanut voiton kostossaan. Labeo tiesi sen. Tätä kostoa harjoitettiin hänen puolisonsa kautta. Hänen päätänsä pyörrytti hänen vimmassaan.
Upseeri tervehti Labeota suurella kunnioituksella ja pyysi anteeksi läsnä-olostaan. Hän toivoi saavansa anteeksi, kun hän täytti vaikeata velvollisuutta, ja muutamain alkupuhetten perästä hän viimein ilmoitti toimitettavansa laadun. Hän oli lähetetty vangitsemaan Helenaa, Labeon puolisoa, koska tämä oli kristitty ja valtakunnan kavaltaja. Tätä lausuessaan hän otti esiin keisarillisen käskykirjan.
Labeo silmäili sitä hetken aikaa ja sitten upseeria.
"Tämä on joku julma leikinteko keisarilta", lausui Labeo viimein käheällä äänellä.
"Niin minäkin toivon", vastasi upseeri; "mutta minun ei käy menetteleminen kuin yhdellä tavalla."
"Aiotko sanoa, että panet hänen kiinni?" kysyi Labeo, lujemmin syleillen puolisoansa, kun tämä peloissaan painui häntä vastaan.