"Äiti", hän lausui, "älä itke; minun sydäntäni särkee; älä itke."
"Se on sinun tähtesi, poikani."
"Minunko tähteni? Itketkö minun tähteni? Ja miksi? Minä en pelkää. Minä voin osottaa, että olen isäni poika. Hän on viimein tietävä, kuinka uljaasti voin kuolla."
"Minä tahdon lohduttaa sinua", sanoi Markus vähän ajan perästä. "Minä tahtoisin, että olisin vanhempi; minä olen vaan kymmenvuotinen, mutta minä en ole mikään pelkuri. Minä olen Roman poika ja isäni poika, enkä minä pelkää. Minä osaan kuolla, jopa urhoollisestikin."
Monta tämmöistä sanaa Markus lausui. Ylevässä pelottomuudessaan hän koetti hyväillä äitiänsä. Hänen luonnossaan ilmestyi ihmeen suloinen etevyys, ikäänkuin olisi hän havainnut itsessään voimakkaamman ja etevämmän luonnon; ja hänen äitinsä sai myöskin rohkeutta pikkusen pojan järkähtämättömästä pelottomuudesta, hänen uhkeasta miehuudestaan. Uskontokin tuli lohdutuksinensa. Helena ajatteli Häntä, joka oli kuollut hänen tähtensä; hän nuhteli itseänsä heikkoudestaan. Uusia voimia vuoti hänen sydämeensä eikä martyri-paalun näky enään tuntunutkaan hänestä niin kauhealta; sitä himmensi sen taivaan loisto, joka oli tuolla puolen.
Vihdoin he saapuivat kaupunkiin. Palaneet osat eivät vielä olleet uudestaan rakennetut. Seurue liikkui eteenpäin laajalta kukistuneitten kartanoin välitse. Paikottain oli yksinkertaisia majoja rakennettu, jossa ihmisiä asui; toisaalla kohosivat paraikaa uusien rakennusten seinät. Oli aivan pimeä ja harva ihminen nähtiin kaduilla. Hetken perästä he tulivat Suburralle, joka oli ihan uudestaan rakennettu ja toi ilmiin jotakin entisen vireän ja moninaisen näkymönsä kaltaista. Tätä alaspäin he kulkivat vähän aikaa ja poikkesivat lopulta yhdelle syrjäkadulle.
Viimein he pysähtyivät ison rakennuksen eteen, jonka luhistuneissa muureissa vielä nähtiin tulen jälkiä. Se oli vankihuone.
"Tämä ei ole määräpaikka", lausui Hegio upseerille. "Heidän asuntonsa on oleva Pedentaton kartanossa Marsin tanterella. Kyllä minä johdatan ja näytän tietä."
Upseeri ei sanonut mitään. Hegio ratsasti nyt esiin ja asettuen seurueen etupäähän ajoi entistä kulkua useita katuja eteenpäin.
Lopulta he tulivat avaralle, aukealle paikalle. Se oli Marsin tanner. He ratsastivat pitkin sitä katua, joka reunusti tätä, ja saapuivat viimein yhden kartanon luo tämän kadun varrella. Se seisoi aivan yksikseen. Läheisiä kartanoita ei oltu vielä rakennettu. Se oli vanha, tukeva rakennus, jota tuli oli vaan vähän vahingoittanut ja jota oli jo korjattu. Tähän matkue seisahtui. Kaikki astuivat ratsailta. Ei mikään asuttu kartano ollut lähellä; rakennus seisoi itsekseen. Upseeri, joka näytti synkkämuotoiselta ja näreältä, joudutti miehiään heidän työtänsä päättämään. Kaksi sotamiestä jäi Hegion pariin, vaan upseeri ratsasti eteenpäin toisten kanssa. Nyt avattiin ovi, valkeata toimitettiin ja Hegio ja sotamiehet veivät vankinsa sisään.