Viimein he seisahtuivat yhden aukon eteen, joka johdatti rakennuksen alla oleviin holveihin. Oli pilkkosen pimeä. Tuokion aikaa Hegio rinnusteli ja yritti vastusta, mutta hänen vangitsiansa voima oli liian suuri. Hänen täytyi astua alas. Portaat olivat vielä täynnä hirsiä ja tuhkaa. Näitä alaspäin vanki-raukka sysättiin ja hänen vangitsiansa seurasi. Lopulta he pääsivät pohjalle.
Hegio tunsi nyt, että hän vedettiin kappale matkaa eteenpäin umpi-pimeässä. Hänen pelkonsa oli suurempi kuin koskaan ennen. Tällä hetkellä hän maisti kuoleman katkeruutta.
Tuosta Hegio käskettiin laskeuta maahan. Hän heittäysi taaksepäin eikä totellut. Silmänräpäyksessä hän viskattiin rajusti pitkälleen ja hänen vangitsiansa piti häntä taas allansa.
"Minä otan nyt pois suukapulasi", lausui vakava ja pelottava ääni raa'alla muukalais-murteella, jota ei Hegio tuntenut. "Mutta minä pidän tikarin rintasi edessä ja jos päästät vähimmänkään huudahuksen, sinä kuolet. Vastaa minua, äläkä virkkaa mitään muuta."
Suukapula otettiin nyt pois.
"Säästä minua", huokasi Hegio. "Jos halajat kultaa —"
"Hiljaa, mieletön, taikka sinä kuolet. Vastaa kysymyksiini", sanoi syvä, vakava ääni.
"Mitä sinä pyydät?"
"Labeon puolison ja pojan."
Kun nämät sanat lausuttiin, huuto kuului pimeässä holvissa.