"Käteni ovat sidotut", sanoi vartia. "Avaimet ovat vyölläni. Ota ne, ja minä näytän tietä."
He astuivat rakennukseen. Galdus otti lampun. Muutamien askelten perästä vartia seisahtui yhden oven eteen.
Vapisevalla kädellä Labeo avasi sen. Hän otti kynttilän ja Galdus jäi sotamiestä vartioimaan. Toinen oli jätetty ulkopuolelle.
Kaikki oli hiljallaan, kun Labeo astui sisään. Mutta siellä ilmestyi näky, joka saatti hänen suruisan sydämensä sykkimään nopeasti ilosta. Tuossa, permannolla, olkikasalla makasi tuo ylhäinen, hento nainen, kaunis poika sylissä. Hänen puolisonsa ja poikansa, kadotetut, mutta jälleen löydetyt, ei äkkipelon hallussa, eikä epätoivossa, vaan levollisessa unessa.
Labeo notkistui alaspäin ja suuteli heitä, ja kuumat kyynelet putoilivat hänen puolisonsa kasvoille. Helena hykähti ylös ja huudahti.
Labeo sulki hänen syliinsä.
"Sinä olet pelastettu! Joudu! Pakene!"
"Oi Jumalani! Sinä olet kuullut rukoukseni!" lausui Helena, kun hän nojautui puolisoonsa ja nousi.
"Hiljaa! Joudu!" huusi Labeo.
Hän kieppasi maasta poikansa, joka heräsi ja havaitsi itsensä isänsä sylissä. Mutta nyt ei ollut aikaa puheisin. Muutamat katkonaiset kummastuksen ja ilon ja rakkauden huudahukset — siinä kaikki. Labeo riensi ulos, kantaen poikaansa ja hänen puolisonsa seurasi.