Sotamiehet kirjoittivat ylös sen nimen, jota Galdus sanoi Hegion nimeksi. Se oli: "Galdus, Britannialainen."
Tosi-Galdus katseli, kun nimi-Galdus kärsi.
Tämä näky ei kauhistuttanut Galdoa. Hän oli nähnyt tämmöisiä tapauksia ennen. Hän oli nähnyt nuot hirveät Druidein uhri-juhlat, joissa kymmenkuntia onnettomia raukkoja poltettiin pajutarhoissa. Hän oli nähnyt omien sukulaistensa kärsivän tämmöistä. Hänestä ei ollut vaikea katsella, kun vihamies kärsi samaa.
Hegio-raukka ei voinut virkkaa mitään, eikä mitään tehdä. Hänen tuskansa kuvautui hänen silmissään ja kasvoissaan. Hän tiesi peräti hyvin, kuinka hänen oli käyvä. Mutta tämä tuska vaan täytti Galdon riemastuksella.
Uhri peitettiin tavallisella terva- ja pellavavaatteella ja sidottiin paaluun.
Nyt pistettiin tulisoitto kylkeen.
XXVIII.
Vapaus.
Tällä välin Cineas ei ollut saanut tietoa mistäkään. Suruun vaipuneena ja pahimmilla epäluuloilla kiusattuna hän varoi uhkaavia onnettomuuksia eikä ymmärtänyt, kuinka niitä karttaa. Kun Labeo oli lähtenyt, hän jäi jälille ja painui kamalimpaan pelkoon. Käsivarret ristiin laskettuina hän käveli levottomasti tuntikaudet edestakaisin, koettaen turhaan keksiä jotakin keinoa, jolla hän vapauttaisi vangit.
Kun hän ei pystynyt mitään ajattelemaan eikä myöskään jaksanut tuskaansa kantaa, hän viimein nousi hevosensa selkään ja ratsasti Romaa kohden. Epätoivossaan hän päätti turvata semmoiseen neuvoon, johon hän ei olisi ryhtynyt, jos olisi hänen oman henkensä pelastusta kysytty. Hän päätti vetoa Tigellinoon.