Cineas ei sanonut mitään enään. Hän ymmärsi sangen hyvin ne syyt, jotka vaikuttivat Tigellinoon, ja huomasi, että kaikki ponnistukset täällä olivat aivan turhat, koska hän vaan suitti joutua häväistyksen alaiseksi ilman mitään menestyksen toivoa. Niin hän sanaakaan virkkaamatta meni pois.
Pitkäänsä ja surullisesti hän lähti, mietiskellen, mitä olisi paras tehdä. Eikö hän saattanut käyttää rikkauttansa milläkään muulla tavalla? Eikö hän saattanut palkata muutamia huimapäitä ja löytää paikkaa, johon vangit olivat suljetut ja vapauttaa heitä? Huimapäät olivat helposti saatavissa. Roma oli semmoisia täynnä. Mutta enemmän kuin tämä oli tehtävä. Jos hän vapauttaisi heidän, mitä sitten? Mihin hän pakenisi? Tosin kyllä katakombit löytyivät, mutta tämä näytti melkein yhtä kovalta kuin kuolema.
Hän ajatteli nyt Neroa. Eiköhän siellä saisi mitään aikaan? Nero ehkä myöntää hänelle tämän asian — hänen ensimäisen ja ainoan pyyntönsä. Oli mahdotonta, että tämä seikka jollakin tapaa koski Neroon. Ilmeisesti oli Tigellinus yksistänsä sen toimeen pannut. Suuressa huolettomuudessaan Nero kenties myöntäisi hänelle tämän, eikä sen koommin asiasta lukua pitäisi.
Tämä näytti olevan hänen ainoa apuneuvonsa.
Tuosta hän muisti Labeon, hänen tikarinsa ja hänen vimmansa. Mitä oli näistä lähtevä? Labeo oli mennyt Neroa tapaamaan. Oliko hän tämän löytävä? Yksi oli ennen häntä vetova keisariin, vaan jollei tämä ensimäinen vetominen onnistuisi, mitä sitten? Oliko Labeo epätoivossaan tekevä niinkuin hän oli uhannut, oliko hän käyttävä asettansa keisaria vastaan?
Hämmentyneenä ja huolestuneena hän ratsasti edelleen, mutta viimein hän arveli, että suorin keino, jolla kaikki epäilykset poistettaisiin, oli se, jotta hän heti meni keisarin luo. Hän tiesi, ettei käynyt mitään aikaa tuhlaaminen; hetken tarve vaati nopeutta ennen kaikkia.
Hän jättäysi tämän tunteen valtaan pelkästä epätoivosta. Se kenties olisi parempi; se ei saattanut olla pahempi. Hän oli kääntyvä Caesarin puoleen.
Tätä ajatellen hän ratsasti linnaa päin Vatikanon puutarhoihin. Hän saapui Marsin tanterelle ja kulkien tämän poikki lähestyi sitä siltaa, joka kävi virran yli.
Kun hän likeni siltaa, yksi mies kiinnitti hänen huomiotansa, käyden tämän poikki ja tullen häntä vastaan.
Hänen muotonsa oli merkillinen. Puettuna semmoiseen asuun, jota keisarin väki piti, hänellä oli kuitenkin jonkun pohjoismaitten tartarin kasvonjuonteet. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen tuuhea partana ja viiksensä antoivat hänelle hurjan ja raa'an ulkomuodon.