Ja hetken vaikutuksesta Nero kirjoitti täydellisen armokirjan ja pisti sen Cineaan käteen.
"Toimita Britannialainen minun luokseni", Nero lausui. "Minun täytyy nähdä hänet. Minun täytyy myöskin nähdä minun Romalaiseni jälleen. Minulla ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Tigellinus ne kaikki toimeen pani. Mutta kaikki on päättynyt hyvin. Kaikki on käynyt ihmeellisellä tavalla. Meidän täytyy ryhtyä tämän tragedian tekemiseen, Cineas. Sinä saat neuvoa. Sinun älysi on oleva hyödyksi minulle."
"Minua ilahuttaa, että sinä olet tullut. Minä olen kyllästynyt noihin kristittyihin. He ovat typeriä. He eivät voi enää minua huvittaa. Minä tahdon kääntyä uudella ihastuksella jälleen taiteeni ja runouteni puoleen. Me palautamme takaisin nuot onnelliset hetket, joita meidän oli tapa viettää näissä korkeissa harrastuksissa."
Näin Nero puhui, lausuen vielä paljon tämänkaltaista, joka kaikki osotti, että kirjallinen mielenteko nukuksissa ajan oltuaan jälleen oli hänessä herännyt vanhaan voimaansa. Cineas taipui nähtävällä innolla kaikkiin tuumiin, joita Nero esitteli. Hän suostui kaikkiin. Hän piti kädessään tuota kallista kirjaa, joka lahjoitti elämän ja vapauden hänen ystävilleen. Tässä oli kaikki, mitä hän halasi.
XXIX.
Muutoksia.
He olivat viettäneet kolme päivää katakombeissa. Kuinka suloiselta ja kirkkaalta luonnon kasvot näyttivät, kun he lähtivät ulos ja näkivät jälleen iloisen ja ihanan auringon-paisteen, viheriät lehdet, uhkeat kasvit ja ihmisen asunnot. Tässä maan-alaisessa elämässä oli kaksinkertainen kauhu: sitä elettiin pimeydessä ja keskellä kuolemaa. Se oli kuollon varjon laakso. Voi! tämä varjo oli vierähtänyt heidän sielunsa ohitse.
Markus oli suuresti muuttunut. Hänen hellä ja herkkätunteinen luontonsa oli saanut semmoisen vamman, jok'ei ollut lyhyellä ajalla parantuva. Raskas alakuloisuus, joka näytti kummalliselta ja luonnottomalta pienessä pojassa, oli valloittanut hänen mielensä. Pimeyden kauhu oli syvältä vaikuttanut hänen sieluunsa.
He rupesivat taas entiseen elämäänsä huvilassa; mutta tämä elämä, semmoisena kuin se kerta oli, ei voinut palata jälleen. Menneitä tapauksia ei käynyt hevin unhottaminen. Koko perhettä synkeytti sen murheen yön muistot, jolloin Helena turvasi Labeoon ja Markus turvasi Helenaan ja isä tuskissaan näki niitten katoavan, joita hän rakasti ja jotka nyt, niinkuin hän luuli, ijäksi häneltä riistettiin. Se ei milloinkaan mennyt Helenan mielestä. Hän oli tuonut Lydian muassaan takaisin, vaalean, miettivän tytön, joka katakombeissa eläessään oli muuttunut luonnoltansa ja jossa uuden kauhun sijaan pysyväinen alakuloisuus oli astunut. He olivat nyt kaikki turvassa, kumminkin sillä hetkellä; mutta se suuri vaara, joka oli seurannut heitä, näytti vähentävän heidän elämänsä suloisuutta ja he menettelivät ja puhuivat, niinkuin varoisivat uudestaan joutuvansa samaan tilaan.
Galdus yhdistyi jälleen siihen poikaan, jonka hän oli kahdesti temmannut kuoleman käsistä; mutta poika oli muuttunut. Hänen iloinen naurunsa ei enää helähdellyt saleissa. Hän oli nähnyt surua ja elänyt vuosikausia. Hän oli totinen ja harvapuheinen. Ennen hän ilmoitti Galdolle kaikki tunteensa, toiveensa, pelkonsa, ilonsa, murheensa; mutta nyt hänen kokemuksensa oli suurempi ja ne tunteet, jotka asuivat hänessä, olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, ettei niitä saanut lausutuksi.